Uusi threadi on hyvä. - Langsteri keskustelu lähti lapasesta. - Nolottaa.
Minä olen alunperin orgaanikko ja synteetikko. Tutkin aikoinaan biologisesti hajoavia polymeerejä Oulussa. Vasta myöhempi elämä vei terästehtaaseen. Minä en siis ole metallurgi. Teräkseen otin itse pikakurssin, kun päädyin analyysilabraan ja keskelle ruotsinkielisiä " Det är hemlighet " laborantteja. (ne kiusasivat minua hellästi, kun norkuin niiden olkapään ylitse) Siellä oli vastassa tuotantotietokanta 450 eri teräslaadulla (lue: vittu, miten näitä voikin olla näin paljon?) ja jokin 1000 sivuinen röntgenin manuaali = Tämä pitää kalibroida. Ja ne kaikki muutkin vehkeet myös.
===
Minä lähestyn asiaa siis energiaperiaatteen kautta, kuten synteetikolle sopii. Käypikö näin ? - Mallilla on rajoituksensa, mutta se on havainnollinen.
Ajattele energia kuvausta siten, että lättäät käden paperille sormet harallaan ja piirrät kynällä käden ääriviivat. Tuommoinen räpylän mallinen kuvaaja on se esitys niistä eri energiatilojen muodoista, ja nuo sormien kohdan korkeammat energiapiikit pitävät eri muodot erillään toisistaan.
Jos pistät kolviin orgaanista tavaraa, ja lämmität tarpeeksi ja kaikki mahdolliset reaktiot tapahtuvat, syntyy kaikkia mahdollisia sivureaktioita ja syntyy siis eri aineita. Asiaa voidaan kuvata siten, että räpylän mallista pohjaa lähestytään ylhäältä päin - koska energiaa on siis ylimäärin ja tarpeeksi - ja tilastollisesti kaikkia muotoja syntyy omien tilastollisten lakiensa mukaan. Kolvissa on siis seos eri muodoista ja rakenteista ja siis eri aineista.
Syntetiikan ydin on hallita tätä, ja saada kaikki sivureaktiot listittyä pois ja kaikki tuote päätymään vain yhteen haluttuun energialaaksoon ja siten siis malliin, muotoon ja rakenteeseen. Siksi tuo malli on selkärangassa saakka, ja sitä sitten soveltelee kaikkeen käyttöön, sopi se siihen tai ei.
===
Nyt kun ajatellaan metallia, niin siellä on sisällä niitä vieraita atomeja, ja niillekin on se oma järjestäytyminen. Vain yksi noista järjestäytyneitä muodoista tuottaa sen suurimman mahdollisen päällekkäisyyden niille sitoville orbitaaleille yli tuon koko metalliseoksen rakenteen. Tämä muoto on siis nyt se lämpökäsittelyllä keinotekoisesti tehty rakenne.
Jos ja kun metallia käytetään, oikeasti, niin käytöstä syntyvät voimat ovat atomaarisella tasolla aivan hirveitä. Ainehan venyy ja vanuu, ja pahimmillaan jopa kidehilat hiukan nitkahtavat suhteessa toisiinsa. (= Pysyvä muodonmuutos siis, vaikka olisi pienikin. Tätä tuppaa kuitenkin tapahtumaan.)
Minusta energiaa on riittävästi saatavilla siihen, että jos ainetta melkein voi repiä rikki, myös sen järjestäytymistä voidaan muuttaa. Ja se muuttuu tilastollisesti tietenkin siihen suuntaa, mihin se hakeutuisi automaattisesti hitaasti jäähtyessään ja sitä kautta tilastollisesti järjestäytyessään.
TUOLLA perusteella siis arvelisin , ettei keinotekoisesti ohjaamalla tehty järjestäytyminen olisi kuitenkaan luonnollisessa ja olemassa olevassa ja erittäin rasitetussa kappaleessa välttämättä täysin pysyvä olotila.
===
Tämä siis ihan musta tuntuu periaatteella, lähtien täysin teoreettisista malleista ja niin, etten minä tosiaankaan ole oikea metallurgi. Tässä mennään todella heikoilla jäillä. Uskon kuitenkin, että ymmärsit sen suunnan, mistä tuota ajatusta johdattelin. Tuo energiaperiaate on kuitenkin aika universaali ja pätevä keino hahmottaa asioita. Jos se tässä kohtaa menee täysin pieleen, niin se on sitten minun kokemattomuuttani ja osaamattomuuttani. En ole tutkinut rasitettuja metalleja enkä mitään semmoista.
Nuo väitteet materiaalin historiasta ja siitä, että yhteneväisistä tilaparametreista huolimatta aineen historia vaikuttaa, nekin pätevät ehdottomasti siis polymeereille, mutta sovelsin niitä sitten metalleihin. Sidoksia mitä sidoksia, ja ne järjestäytyvät jonkin kaavan mukaan.
Asia on siis tavallaan siitä kiinni, kuinka syvässä energialaaksossa ollaan, mutta jos edes lähestytään ainetta repiviä rasitustiloja, niin sanoisin, että uudelleen järjestäytyminen on kuitenkin kunkin rasituspiikin jälkeen tilastollisesti jakautunutta.
Muista, että sidokset muodostuvat elektroneista, ne ovat alkeishiukkasia ja niillä on aaltoluonne, ja ne voivat kahlata omien aaltojensa solmukohtien ylitse. Kuvaajan sormien energiavallit eivät ole niille ehdottomia seiniä, vaan vain hidasteita. Ihminen ei pääse hyppimällä kuuhun, mutta tilastollisesti osa elektroneista aina pääsee.
Jotkut orgaaniset molekyylitkin kykenevät tekemään itselleen ja sidoksilleen tempun, mikä vastaa vasemman käden muuttumista oikeaksi kädeksi noin stereokemiallisessa mielessä. Ja tämä on siis ehdottoman totta. Kuitenkin tilojen välinen energiaerotus on sellainen, ettei tuota mitenkään pitäisi pystyä tapahtumaan.
Siksi minä hivenen kyseenalaistan sen keinotekoisen lämpökäsittelyn ehdottoman pysyvyyden. Ja siis kappaleessa, jota jatkuvasti melkein revitään rikki ja jossa atomaarisella tasolla kuitenkin tapahtuu suuria muodonmuutoksia. Se muutama millikin metrin matkalla on niille kvantittuneille atomeille ja niiden sidoksille ääretön matka. Se ei koskaan jakaudu ihan tasan kaikille niille. Aina jotkut sidokset saavat energiaa niin, että noustaan räpylän yläpuoliseen vapaaseen olotilaan ennen uutta laskeutumista alas. Siitä sitten seuraa se aineen palaaminen hiljalleen takaisin siihen tilastolliseen järjestäytymiseensä.
Mitäpä sanot ?
Metallurgiassa on varmaan muunkinlaisia malleja, joita käytetään asioiden kuvaamiseen. Tuo minun esitykseni on tyypillisesti sellainen, minkä täysin puhtaasti teoriatasolla liikkuva orgaanikko loisi selittämään aineen perusrakennetta ja sen järjestäytymistä.
Tuure
-.-
Siis ihan oikeasti, tämä on hyvin hyvin virkistävää… parhaimmillaan kahvipöytäkeskustelut ovat juuri tätä. Ja osalle muista lukijoista: Me siis puhumme Astron kanssa aivan ehdottomasti totta olevista ja täysin olemassa olevista asioista. Nämä ovat niitä oikeita todellisia syitä, miksi Te joudutte ostamaan niitä uusia ratarunkoja ja käyttämään rahaa.
