Annettu: Kultainen Tunturi

Mulla on täsmälleen samanlainen hätävararottasinkulana! Samankokoinenkin. Mutta omassani oli ihan sikahieno vanha nahkasatula mukana kun ostin sen kirpputorilta kahella kympillä ajokuntoisena.

sori ilmotuksen ryöstö mut ostakeehan kultaset osat siihen kans vink vink M/V: Poljin, häkki, remmi yhdistelmä, ja muita osia - Myydään - Yksivaihde.net

Omaani en sijoita penniäkään. Mutta suhteellisen hyvä pyörä se on ajaa rottakuosissakin ja hyvännäköinen, eli onnea projektiin vaan.

Kultainen Tunturi sai uuden kodin ojan sijaan. Operaattoria lahjottiin mm. tällaisella, Kiitos!

http://sphotos.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-ash1/hs552.ash1/32190_395606702953_823527953_4015421_5666433_n.jpg

marlon - 18:04, 7.6.2010 » Kultainen Tunturi sai uuden kodin ojan sijaan. Operaattoria lahjottiin mm. tällaisella, Kiitos!
Toivottavasti maistuu, kiitokset projektien esittelyistä, olivat hienoja.

Hämmentävät tuon pyörän mitat. Korkeus on miltei sama kuin omassa duunimatkafillarissa, joka on rungoltaan 59 senttinen, mutta tässä vain on vaakaputki viitisen senttiä lyhyempi. Ilmeisesti tämä on tarkoitettu 170 cm pitkälle tyypille, jolla on yhtä pitkät jalat kuin 190 cm pitkällä kaverillaan.

Kunigaskulkurin ja Kultaisen Kulkurin geot on näemmä tehty persjalkaisille ja pitkäselkäisille härmäläisille. Olisikohan tässä antropologian tutkimusaihe?

Miten suomalaisten ruumiinrakenne vaikutti polkupyörien suunnitteluun ja valmistukseen sodanjälkeisessä Suomessa, erityisesti 1970 ja 1980 luvuilla?

Ensimmäinen tavallinen 5-vaihteinen Kulkurini (vientimerkillä Flying Finn) vuodelta 1977:

Pystyputki c-c 54,5 cm
Vaakaputki c-c 60,5 cm ← Mitäpä sanotte ?
Akseliväli 114 cm.
Kehät samoin 630 eli 27 tuumaiset.

Tuolla meni nuoruus vintatessa, ja oppipahan ainakin pitkän ajoasennon. Omistan rungon vieläkin. Se on kahdesti uudelleen maalattu, ja kerran jopa hiekkapuhallettu. Pensselillä musta pohjaväri ja musta pintaväri päälle. Lukko on nyt kulunut niin, ettei sitä voi enää käyttää. Olin ajatellut rälläköidä lukon irti, ja parannella runkoa erinäisillä pienillä tavoilla… (= harjoitella migin käyttöä. Ja tubemiteristäkin on nyt osx versio… )

Wanha hitsattu Fauber runkokin muuttui taas olemassa olevaksi resurssiksi, kun pyörätohtorilta saa minusta jopa yllättävän järkihintaan tuon keskiöadapterin. Kerrassaan kulttuuriteko tuonkin esineen tuotteistaminen.

Tuure

-.-

Henkilö, joka oikeasti näyttää gorillalta ruumiinrakenteeltaan, voi halutessaan lähestyä. Hyvään ja turvalliseen kotiin tuo pääsee nollan euron korvausta vastaan, mutta ehtona on se, että tuo päätyy silloin oikeasti ajoon. - Ja että siitä syntyy projektikuvaus tänne. (heh) Harjoittelukappaleeksi saa toisen samanlaisen pintaruosteisen rungon sentin lyhyempänä (vaakaputki siis 59,5 senttiä, pystyputki 54,5) haarukoineen ilman ohjainlaakeria. Siinäkin on niin kuollut lukko, että sen joutuu jo rälläköimään pois. (avaimet ovat siis paikoillaan, mutta toiminta on niin paha, ettei koskaan enää tiedä, että aukeaako se lukko enää uudestaan.)

Rungot ja haarukat ovat siis jo täysin kierrätyskeskus tasoa, ainoastaan niiden erikoisen pitkä mitoitus tekee niistä enää mielenkiintoiset jollekulle ko. mitoitusta ihan oikeasti tarvitsevalle. Niissä ei ole kuitenkaan lommoja tai mitään muitakaan vaurioita. Vakavalle tarvitsijalle voin rälläköidä oikein sievästi lukot pois, ja jäljelle jää vain se oma viilausurakka jälkien siistimisessä. Molemmat täytyy siis maalata uudestaan. Nämä ovat oikeasti tällä hetkellä hyvin hyvin rumia. (ei siis rotta, vaan ns. kuollut rotta tasoa)

Mukavahan se olisi tuo oma pyörä vuodelta 1977 vielä nähdä liikenteessä. Tuo runko ei siis ole ketterä eikä mitään muutakaan, vaan super stabiili ja kulmiltaan hyvin laiska retkipyörän runko. Tuolla ajaa ns. käsittä, ja se pysyy maantiellä sen maaliviivan päällä koko ajan.

Stemmi oli aikoinaan ns. joutsenkaula, ja se taisi muistaakseni olla vain 22.0 millinen. 22.2 millisen joutuu siis itse ohentamaan, että saa sopivan. Jos ei ole minkäänlaista pajamahdollisuutta, niin näihin ei oikein minusta kannata liata käsiään. Sen verran näistä on matkaa kuitenkin pyöriksi saakka.

Teoriassa nämä kulkevat em. nollan euron hinnalla Espoon Bauhausin tai Bilteman pihalle saakka.

Tällä on hyvä aloittaa se minua lähestyminen tästä aiheesta:

http://www.competitivecyclist.com/za/CCY?PAGE=FIT_CALCULATOR_INTRO

Kierrätin muuten just viime viikolla ihan samanlaisen, mut about originaalikuntoisen kultaisen Tunturin, bändikaverille ajoon. Tehtaalta kyselin aikoinaan runkonumeron perusteella, niin ajoittivat sen 1975 vuodelle. Huret Allvit 10 vaihdetta, Mafac Racer -jarrut. Ajotuntuma jossain panssariveneen ja puutarhaletkun välimaastossa, mut komee ku mikä.

Kultainen Tunturi päätyi jo ajokuntoon. Eniten tuskaa tuotti kiinniruostuneen ohjainlaakerin mutterin avaaminen. Jostain syystä joku insinööri on aikonaan punkkupäissään keksinyt, että pyöreä mutteri on h-vetin kätevä, kun sitä ei voi avata millään. Noh, nyt on uudet rasvat laakereissa ja osiakin on kiiloteltu sen verran kuin jaksoi kiinnostaa.

Valitettavasti tuo oma Fauber-kampisarja olikin huonokuntoisempi kuin muistin joten pyörä odottelee nelikanttifauberakselia vaimikäsenytonkaan. Ehdin jo sopia moisen ostamisesta erään palstalaisen kanssa, mutta viime viikolle aiottu hankinta lykkääntyi. Jos sen nyt joskus sais haettua ja asennettua.

Takakiekon pinnoitustyötä varten pitäisi saada pakka irti, mutta tuo maillardin vapaarattaan avaaminen onkin paskamainen homma - se kun vaatii jonkun oman työkalunsa. Moinen on jo paikallistettu, pitäs vaan vielä saada jotain tehtyäkin.

Sahasin nuorena tällä töihin niin uittoon, kuin paperitehtaaseen, terästehtaaseen ja lannoitetehtaaseen. (nuo olivat kesätyöpaikkoja) Joka paikkaan oli se 13-15 kilometriä matkaa suuntaansa. Kun joutui lähtemään ajamaan 4.45 aamulla, niin pyörän paras ominaisuus oli se, kun se kulki itsekseen suoraan, vaikka kuski ihan kirjaimellisesti vielä torkkui siinä päällä. Ja ohutputkinen ei hakkaa käsille, eikä joka ainoa pikkukivi hakkaa myöskään takamukseen.

Maantiepyörää pitäisikin aina ajaa nätisti ja repimättä, kevyesti pyörittämällä. Silloin se voi ollakin joustava ja mukavan pehmeä.

Kaipa minä niin totuin tuollaiseen ajotuntumaan aikoinaan, että nyt se tuntuu ihan järkevältä ja asialliselta yhä edelleen ja nimenomaan siis suoralla maantiellä. Nyt ovat omat pyörät muhvijuotettuja Crescenttejä 61 senttisellä pystyputkella ja tasan 59 c-c vaakaputkella + pitkällä 13 sentin stemmillä. Retkipyörä on sitten jo 62 senttisellä vaakaputkella varustettu. Nyt näissä on paljon paremmin rungon korkeuskin kohdallaan, ja pitkällä emäputkella se ohjaustankokin tulee jo mukavan ylös. Tuo korkea emäputki on merkittävä etu.

Vanha ei ole enää rock, vaan on enää vain pop. :sunglasses:

  • Mutta koukkutangolla ajan yhä edelleen, ja alaotettakin tulee oikeasti käytettyä.

Eipä näistä Helkamoista tietty oikein kiivastempoiseen kaupunki käyttöön ja fiksiksi tosiaankaan ole. Asiaa on kyllä hyvä painottaa, niin kukaan ei ala väärää projektia tekemään. Näiden runkojen ajotuntuma ei siis ole varsinaisessa mielessä “kehno” , vaan se on vain venytetty sopimaan aivan määrättyyn käyttöön. Nämä ovat retkipyöriä, semmoisiksi tehtyjä ja siten niitä pitää myös arvostella. Kauhistuttaa ajatellakin, että väsyneenä ja mietteissään pitäisi ajaa jollakin levottomalla yliherkällä labiililla vehkeellä pitkin suoraa tienlaitaa. Hommahan menisi lähinnä hoiperteluksi.

En viitsi rakentaa näistä enää itselleni mitään, kun olen päässyt noiden isojen ja pitkien Crescenttien makuun. Mutta ei viitsisi ihan putkiksikaan pilkkoa ehjää lommotonta runkoa. Se kai se on näiden kohtalo kuitenkin. Siksi tarjoan näitä nyt ensin ilmaiseksi JOS joku kuitenkin tämmöisen jostain syystä vielä haluaa. - Haluaa siksi, että oma mitoitus on vähän erikoinen. Tässä rungossa (rungoissa) on custom mitoitus jo valmiina lyhytjalkaiselle ja pitkäselkäiselle.

Mutta: Hyviä juottamalla tehtyjä muhvirunkoja saa (ainakin vielä toistaiseksi) aivan pikkurahalla, ja fiksu hamsteroi niitä itselleen muutaman kappaleen juuri täsmälleen oikean kokoisena. Muuttaa sitten sitä käyttötarkoitusta vain sitä stemmiä ja ohjaustankoa vaihtamalla. Kannattaa muistaa, että teollinen muhvirunkojen teko päättyi noin vuoden 1995 tienoilla, ja sitä uudemmat ovat sitten aivan eri hintaluokan tavaraa.

http://www.elliscycles.com/

Pelkkä runko ja haarukka luokkaa 6500 ja silleen… eikä hinta ole ruotsinkruunuissa… no joo, esimerkki meni vähän överiksi, mutta Bianchin teräsmalli maksaa sekin noin 5000 dollaria. On se aika kallis. Kona kapukin menee yli 2000 euron käsittääkseni. Ja sekin tuntuu kalliilta, kun on ostanut itselleen teräs crescenttejä alta satasella kappale. Tuosta hienosta 92318:sta Campagnolo Xenon osilla köyhdyin 120 euroa… jep… 2000 euroa on todella iso raha noihin verrattuna. Välirahalla ostaa Phil Woodin lukkorenkaita 30 eurolla ja uutta keskiöpatruunaa 20 eurolla jokseenkin keveällä mielellä ja vaihtaa muutamaa vaijeria ja tankonauhaa niin, ettei edes mieti mitä ne maksavat. Hubjubista saa myös Surlyn rosteri eturattaita shimanon 130 millin kehälle, ja sekin korjaus maksaa alle satasen kokonaisuudessaan.

Palaan vielä aiheeseen:
Vanhoissa Helkamoissa on paksut (=hyvät) hitsaukset, ja runkoputket vain taipuvat, eivätkä siis murru hitsauksistaan. Nämä ovat kestäviä ja lujia runkoja. Huonoilla ja rupisilla teillä nämä ovat suorastaan hyviä ja mukavia ajaa. Ja huono ja rupinen tie on kuitenkin sitä oikeaa todellisuutta. Jos peilistä näkyy “kirimies”, niin sitten näillä ei tee mitään, mutta leppoisaa matkapyörää hakevalle tämä on sangen hyvä yhä edelleenkin. Kulkee suoraan ja runko toimii oikeasti jousituksena kuten pitääkin.

Nämä ovat tietty pelkkiä mielipide ja makukysymyksiä. Jos pyöräilyn on aloittanut 90-luvulla ja alumiinirunkoisella maasturilla, niin eivät nämä pehmeät teräsrungot silloin tietenkään oikein tunnu enää järkeviltä vehkeiltä. Silloin se näkökulma on jo toinen.

Tuure

-.-

^ joo mä luulen et tuossa mun luovuttamassa yksilössä esim. renkaat oli aika letkuina, hyvä sillä oli ajella alaotteelta.

Itsellä on nyt takana miltei puolisen tuhatta kilometriä työmatkaa wanhaan Nopsa 12 Commander runkoon rakennetulla retkimenijällä. Tuo on kotimainen muhvirunko, ei mikään Ishiwata. Pidän itse pyörästä, nykyisellä kokoonpanolla se toimii oikein mainiosti siinä mihin se on tehty. Ainoa ongelma on pyöräilijän huono kunto, eivät pyörän ominaisuudet.

tle88: Mercian tekee muhvirunkoja ja hinta ei ole mikään aivan älytön vaan jotain £600 - £1000 riippuen mallista … http://www.merciancycles.co.uk

Kun tässä nyt ylistettiin niin kovin amuliinirunkoisten tarkkuutta ja jäykkyyttä, niin huomautettakoon, että alumiinilla jännityssyklien määrän kasvaessa kohti ääretöntä väsymismurtolujuus pienenee kohti nollaa. Teräkselle taas on määritettävissä selvä väsymismurtoraja, jonka alle jäävä kuormitus ei kasvata vauriokertymää. Käytännössä tämä tarkoittaa, että virheetönkin alumiinirunko hajoaa väistämättä ennen pitkää, teräksinen ei.

Hiilarit taas ovat keholle pahasta: http://www.bustedcarbon.com/

ecky - 10:41, 28.6.2010 » Kun tässä nyt ylistettiin niin kovin amuliinirunkoisten tarkkuutta ja jäykkyyttä, niin huomautettakoon, että alumiinilla jännityssyklien määrän kasvaessa kohti ääretöntä väsymismurtolujuus pienenee kohti nollaa. Teräkselle taas on määritettävissä selvä väsymismurtoraja, jonka alle jäävä kuormitus ei kasvata vauriokertymää. Käytännössä tämä tarkoittaa, että virheetönkin alumiinirunko hajoaa väistämättä ennen pitkää, teräksinen ei.
Ihan mielenkiintoisia juttuja teoriassa, mutta jäisin kaipaamaan tietoja lähteistä. Onhan se hieno juttu kun testataan väsymistä, mutta mikä on tuo jännitystaso (onko mitenkään lähellä pyöräilyssä tulevia) ja välttämättä maaginen ääretön väsymissyklien määrä ei tule täyteen ihan heti ;) Myös kiinnostaisi onko joku tosiaan saanut pyörää ajamalla (ei kolaroimalla) alumiinisen runkonsa väsymään niin paljon, että väsymismyötöraja ylittyisi ja runko hajoiasi jostain muusta kohdasta kuin hitsaussaumasta.
Eiha - 11:29, 28.6.2010 » Myös kiinnostaisi onko joku tosiaan saanut pyörää ajamalla (ei kolaroimalla) alumiinisen runkonsa väsymään niin paljon, että väsymismyötöraja ylittyisi ja runko hajoiasi jostain muusta kohdasta kuin hitsaussaumasta.
... varsinkaan tällä foorumilla, jossa varastotilan ja puolison kestokyky ei ole rajaton ja kuitenkin aina pitää useimmilla olla joku uusi projekti tekeillä.

Kaksi viiva kaksinumeroinen määrä pyöriä ajossa ja pisimpään nurkissa lojuneesta päästä ulos uusien hiplattavien tieltä. Ei siinä taida ehtiä amuliini vanhainkoti-ikään. :smiley:

Käsittääkseni se tyyppi, joka suomessa osti ensimmäisiä oliko tuo nyt Scottin alumiini maastureita, ja päivitti vielä tuon aivan järkyttävään (tuolloin) yli 20 000 markan hintatasoon, ajeli sen rungon aktiivikäytössä … eh … jokin 5 vuotta, jotain ehkä semmoista …

… sellaiseen kuntoon, että se itsekseen murtui keskiön yläpuolelta takaa se runko. Siis ihan puhtaasti ajamalla. Mutta se oli muistaakseni todella ajomiehiä, pyörä palveli kaikessa mahdollisessa ajossa alkaen päivittäinen pitkähkö työmatka ja kaikkea semmoista.

Mutta: Ajamalla runko poikki ja ihan kuitenkin niin sanotusti äärellisessä ajassa.

Asiasta oli jopa juttua jossain vanhassa fillarilehdessä. Pyörästä ja miehestä tehtiin juttu, ja jutussa kehuttiin alumiinirungon kestävyyttä. Muutaman kuukauden päästä se runko sitten lopulta väsyi ja sanoi itsensä irti. - Lehdeltä oli fiksua sitten päivittää tuokin tieto.

Eli vastaus on, että on saanut. Mutta kovaa ja pitkää ajamista se on vaatinut, ja pyörästä on silloin ajettu loppuun osasarja jos toinenkin. Kilometrejä on silloin ollut takana jo ehkä jopa 50 000.

Tuure

-.-

Nuo ensimmäisen sukupolven alumiinimaasturit olivat todella tukevia pelejä. Jotenkin tuntuu siltä, ettei nykyaikainen halpa tusinarunko välttämättä kestä kuin pienen osan tuon alkuaikojen high end vehkeen iästä.

Toisaalta: Yksi näkökulma on sekin, että kun osasarja kuitenkin kuluu loppuun ennen runkoa, niin se on sitten jo uuden pyörän paikka ja entinenhän menee silloin metallinkierrätykseen ja päätyy siis kattilaan. Ei sen välttämättä edes tarvitsekaan olla aivan ikuinen.

Eiha - 11:29, 28.6.2010 » Ihan mielenkiintoisia juttuja teoriassa, mutta jäisin kaipaamaan tietoja lähteistä. Onhan se hieno juttu kun testataan väsymistä, mutta mikä on tuo jännitystaso (onko mitenkään lähellä pyöräilyssä tulevia) ja välttämättä maaginen ääretön väsymissyklien määrä ei tule täyteen ihan heti ;) Myös kiinnostaisi onko joku tosiaan saanut pyörää ajamalla (ei kolaroimalla) alumiinisen runkonsa väsymään niin paljon, että väsymismyötöraja ylittyisi ja runko hajoiasi jostain muusta kohdasta kuin hitsaussaumasta.
Ajatus on se, että koska pyörällä ajamisessa on kyseessä vaihtuva-amplitudinen kuormitus, niin korvataan se vakioamplitudisella ekvivalenttikuormituksella. Kun kuormituskertojen määrä kasvaa niin vastaava väsymismurtolujuus pienenee.

Alumiinille pätee, kun kuormituskertojen määrä on tarpeeksi suuri, niin väsymismurtolujuus on jo niin pieni, että murtuminen saadaan aikaiseksi tuossa alkuperäisessä vaihtuva-amplitudisessa kuormituksessa. Teräkselle voidaan määrittää kokeellisesti väsymismurtoraja, jonka alle jäävä rasitus ei kerrytä vauriokertymää, eikä siten johda väsymismurtumiseen vaikka N lähestyy ääretöntä.
Jos teräsrunko mitoitetaan oikein, niin se kestää normaalia käyttöä ikuisesti. Alumiinille vastaava ei ole mahdollista, mutta se voidaan mitoittaa kestämään hirrrmu pitkään ja se varmaan riittää kaikille. Voit todentaa tämän alumiinin ja teräksen Wöhler-käppyröistä.

Ja tämä kuulunee sinne runkomateriaalien puolelle :slight_smile:

^Joo on noita murtumismekaaniikan ja väsymisen juttuja itsekin tullut opiskeltua. Käyrät on aina hienoja (Wöhler / S-N), mutta teoria on teoriaa ja siksi kaipasinkin yhteyksiä ihan oikeaan elämään. Nuo käytännön esimerkit pyöräilyyn liittyen puuttuivat. Kiitoksia Tuurelle ja Suicidehubille jutuista :slight_smile:

Ja siirretään jatkot vaikkapa materiaalitopikkiin.

Nyt on uusi stemmi ja nelikanttifauberakseli Kultaisessa Tunturissa, kohtahan tämä on ihan kelpo peli kunhan passeli kampisarja ja polkimet löytyy…

Niin sitä pitää. Ei muuta kun kuvia kehiin sitten kun alkaa näyttää valmiilta.