Sain tällaisen lahjaksi: http://4.bp.blogspot.com/-DlOlv8fDeTM/UjrGx-MmbKI/AAAAAAAAAnE/PcP4l5CUufc/s320/my+cool+bike+001.jpg
Aika pierua.
tutam - 12:47, 18.10.2010 »en olekaan tätä topsua ennen huomannut, mutta itsellä sama. Helppolukuista filosofiaa tulee lähes pelkästään luettua fiktion sijaan. Varsinkin epub -formaatti ipadillä on hyvä. Tässä talvilomalla luettu: Arendtin Eichmann in Jerusalem ja pitkästä aikaa uudestaan Nancyn ja L-L:n [Natsimyytti](http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?Itemid=26&category_id=1&flypage=shop.flypage&option=com_virtuemart&page=shop.product_details&product_id=111).kid_scientifik - 9:10, 18.10.2010 »Tämä olisi hyvä oppia ja aika ajoin jopa osaan niin tehdäkin. Itse asiassa juuri sain luettua Ryszard Kapuścińskin [i]Another Day of Life[/i]n, jota luki oikein mieluusti, vaikka aihe (Angolan sisällissodan alkupuoli) kovin tyly onkin. Mutta hyvää journalismia, vähän G. Orwellin tapaan. vallengrachin tapaan pidän myös hra Orwellin "muista" jutuista; [i]Road to Wigan Pier[/i] oli aikanaan kova juttu. Ja vaikka kirjastotätinä yritän välttää kirjojen ostamista, niin Akateemisessa törmäsin sattumalta Warwick Andersonin kirjaan [i][The Collectors of Lost Souls: Turning[/i] Kuru [i]Scientists into Whitemen[/i]](http://jhupbooks.press.jhu.edu/ecom/MasterServlet/GetItemDetailsHandler?iN=9780801890406&qty=1&viewMode=3&loggedIN=false). Menee ehkä juuri tuohon luokkaan "omaa aihetta liippava, mutta silti erinomaisen luettava". Tuota lukee kuin romaania; todella erikoinen luku (lääke)tieteen historiassa.tutam - 11:17, 13.10.2010 » ...ei yllättäen tule luettua juurikaan kaunoa enää, mikä on tietenkin tyhmää ja tosi sääli. Kaipa syynä on se, että kun lukee jotain tutkimiseen liittymätöntä, on koko ajan olo, että haassaa aikaa, jota voisi käyttää myös tutkimuskaman lukemiseen. Ihän älytön juttu, mutta noin tuntuu menevän. Kirjastosta taas kantaa kotiinsa loputtoman määrän kirjoja, joita ei sitten ehdi lukea...Tähän fiilikseen herään itsekin aina kun kirjallisuudesta nousee keskustelua. Olen kuitenkin päässyt jo siihen vaiheeseen, että osaan valita jonkinlaisessa välimaastossa liikuvia kirjoja ns. yöpöytälukemiseksi: joko kevyempiä, jokseenkin omaan alaan liittyviä teoksia tai sitten vaikkapa semipopulaaria tyystin toisen tieteenalan lukemistoa. Tällä hetkellä luvun alla: Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita, Robert Musil: Mies vailla ominaisuuksia
Scott Thigpen: Trail Magic and the Art of Soft Pedaling. Mielenkiintoista ja kevyttä tekstiä Tour Divide-kisasta sinkulamaasturilla.
Jos luette kännykällä kirjoja illalla, niin tää softa säätää näytön värisävyjä punaisen suuntaan kellonajan mukaan. Ei haittaa nukahtamista niin paljon.
Tahtoisin lukea Paul Fournelin kirjan Need for the bike. Tai Vélo, joka on tuosta käsittääkseni uusintapainos, johon on lisätty hieno kuvitus ja pari saman tyypin myöhempää kirjoitusta.
Löytyskö joltain toista noista lainaan, Helsingin seudulta?
Ei oo kirjastossa.
The Rider vois kiinnostaa myös.
Luin Hamiltonin voittoja ja valheitan, oli hyvä, helppo lukuinen ja kiinnostava, mutta kuka näitä oikein kääntää/toimittaa/tuottaa, kun noita tyhmiä virheitä on jatkuvasti. Ei pelkästään tässä, Johnny knigan opukset ehkä pahimpina esimerkkeinä kirjoitusvirheineen. Kirjat maksaa niin pirusti et toivoisi saavan tekstiä jonka voi luottaa muistuttavan edes etäisesti alkuperäistä. Telkussa tää on kanssa joka päivästä ja telkut maksaa vielä paljon enemmän ku kirjat.
Mut skagboys, trainspottingin etuosa, oli pirun hyvä,
Muitten lukemisia ku lukee, ni tulee vähän tylsä olo. Omaan lukemistoon kuuluu vaan Weis-Hickman, Pratchett, Robin Hobb, Tolkien, Eddings jnejne…
Re: työlukemisto ja vapaa-ajan lukemisto.
Mä en jaksa lukea tietokirjallisuutta vapaa-aikana oikeastaan yhtään. Tai netissä kyllä tulee luettua sekalaisia artikkeleita, mutta tietokirjoihin ei kyllä tuu koskettua. Sen sijaan hyvää kaunokirjallisuutta kulutan enemmän tai vähemmän aina, jos kohta paljon verkkaisempaan tahtiin kuin joskus nuorempana.
Nuorempana tuli myös sitkeämmin kahlattua läpi kirja kuin kirja, oli se kuinka paska tahansa. Nykyään kun työn puolesta tulee luettua paljon ja skim reading on kovassa huudossa, kynnys jättää kirjoja kesken on paljon matalampi. En oikein jaksa tuhlata aikaani huonon kirjallisuuden parissa, oli se kuinka ns. pakollista lukemista hyvänsä.
Keltainen kirjasto: jo mainitun Vonnegutin lisäksi John Irving, Italo Calvino, Graham Greene, J.D. Salinger. Lukioikäisenä saattoi luottavaisena ottaa kirjaston hyllystä minkä tahansa uuden keltaisen kirjan.
Kalle Päätalo: ennakkoluulot oli pitkään syvät mutta mestarin vielä eläessä osui käsiin kirjaston poistomyynnistä viidelläkymmenellä pennillä Iijoki-sarjan puolivälistä Pyynikin rinteessä. Joka olikin sopivasti urbaani ja käsitteli sisäisen ahdistuksen lisäksi yksityiskohtaisesti melko tuttua kaupunkia. Sen jälkeen aloin lukea Juicen jossain antaman neuvon perusteella Iijoki-sarjaa lopusta alkuun päin joka toi urakkaan ihan piristävän kerronnallisen kierteen. Kyllähän niissä toisto menee usein jankkauksen puolelle ja maalaishenkiseen ilottoman uurastavaan arvomaailmaan on vaikea samaistua kun kaikki menee aina pieleen eikä mistään voi nauttia.
Nykyään luen enimmäkseen ruotsalaisia dekkareita. Sjöwall & Wahlööt on klassikoita (telkkarin Beckeistä en jaksa kirjojen jälkeen enää innostua). Muita: Åke Edwardsson, Leif G.W Persson, Roslund & Hellström, Hjorth & Rosenfeld, Sven Westerberg, Johan Theorin, Lars Kepler, Thomas Kanger, Måns Kallentoft, Pontus Ljunghill, Christoffer Carlsson…
Ja Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää -kirjoista voisi tehdä vaikka oman kuvarastilangan, sen verran autenttisilta paikat tuntuvat edelleenkin. Suomalainen iloton ahdistus niistä välittyy kyllä ihan päätalon veroisesti.
Itseltä jäänyt töiden vuoksi kummasti kaunon lukeminen. Pääni sisällä lukeminen yhdistyy työhön, ja jos lukee, pitäisi lukea työjuttuja, vaikka olisikin vapaa-ajalla. Joten kauno vaan jäi pois. Sikäli kun vapaa-ajalla luen, luen jotain tietokirjoja, jotka eivät kuitenkaan liikoja käsittele työjuttuja.
Sain kyllä itseäni niskasta kiinni ja luin parit Ursula Le Guinin kirjat. Yleensä en ole niin sci-fi -tyyppejä, mutta nuo olivat kyllä tosi hyviä (Left Hand of Darkness, The Word for ‘World’ is Forest).
Jostain syystä yhdysvaltalainen, vaihtoehtoinen, tai poliittinen kirjallisuus kiinnostaa. Tyyliin Vonnegut, Richard Wright, Hunter S. Thompson, James Baldwin yms. (Samaten kuten musiikkipuolella folk & blues, tai ug-kama sarjispuolella.)
Tällä hetkellä luvun alla Eric Wolfin Peasant Wars of the 20th Century (1969). Nimestään huolimatta ei mikään hirmuisen raskas tahi pitkä opus.
Onks Vonnegut jenkki?
^ Saksalaistaustainen jenkki joka kirjoitti amerikaksi/amerikasta.
Se scifiaspekti on Vonnegutilla hauska keino jolla yhteiskunnan ja kulttuurin itsestäänselvyyksiä pakotetaan rautalangasta vääntäen katsomaan alienin silmillä ulkopuolisesti jolloin niiden absurdius paljastuu.
Porteur - 13:29, 13.1.2015 » Se scifiaspekti on Vonnegutilla hauska keino jolla yhteiskunnan ja kulttuurin itsestäänselvyyksiä pakotetaan rautalangasta vääntäen katsomaan alienin silmillä ulkopuolisesti jolloin niiden absurdius paljastuu.joo, en olisi näin hyvin osannut asiaa ilmaista
vonnegut on alltime-suosikkeja mullakin. suomi on kans mainittu parissa sen kirjassa. yks syy lisää tavata torilla ja lukea.
oon lueskellu viime aikoina jorge louis borgesin fictions-novellikokoelmaa, suosittelen. ja pitäis varmaan lukea thomas pynchonin inherent vice ku leffaversiokin vuoti jo nettiin…
Pasi Ilmari Jääskeläisellä on mainioita arkitieteisfantasiatarinoita joissa todellisuus menee uusille kierteille. Itse olen lukenut Lumikko ja yhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävät, uusin Sielut kulkevat sateessa vielä odottaa aloittamista.
negaatio - 11:44, 12.1.2015 » en olekaan tätä topsua ennen huomannut, mutta itsellä sama. Helppolukuista filosofiaa tulee lähes pelkästään luettua fiktion sijaan. Varsinkin epub -formaatti ipadillä on hyvä. Tässä talvilomalla luettu: Arendtin Eichmann in Jerusalem ja pitkästä aikaa uudestaan Nancyn ja L-L:n [Natsimyytti](http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?Itemid=26&category_id=1&flypage=shop.flypage&option=com_virtuemart&page=shop.product_details&product_id=111).Katos, en puolestani huomannut negaation juttua. Arendtin kirja pitäisi lukea, mutta on mennyt siihen ikuiseen "sitten joskus" -luokitukseen.
Arendtiin ja Eichmanniin liittyen: huomasitko, että Saskia Sassenista oli juttu, joka sivusi Eichmannia ja siten myös Arendtin juttua hänestä? Ilmeisesti Sassenin isä oli natsimielinen journalisti, jonka lähipiiriin Eichmann kuului ennen kuin vietiin samaan oikeutta.
Sassenin isän Eichmannin kanssa tekemien nauhoitusten ja haastattelujen pohjalta vaikuttaa siltä, että Eichmann ei ollut vain byrokraatti, joka toteutti muiden suunnitelmaa, vaan myös pakkomielteinen juutalaisten vihaaja. Eli ei ehkä sellainen “banaali paha” kuten Arendt kirjassaan totesi.
(Tämä ei tietty vähennä Arendtin kirjan arvoa tai ole suuri moka häneltä, koska toi aineisto on vasta tullut julki, ja A:n pointti on merkittävä riippumatta siitä minkälainen hemmo Eichmann lopulta oli.)
Saskia Sassen’s missing chapter (The Chronicle of Higher Education)
asb - 8:05, 23.5.2015 » Itte asiassa Oikeusjutussa ei kerrottu, että syytetty ei olisi tehnyt jotain rikosta eikä kerrota mistä syytettiin. Jatkot lukunurkassa.III sivu, ja nyt päästään Kafkaan. Tästä minä pidän. Oikeusjuttu on itselleni ehkä merkityksellisin lukemani länsimainen romaani. Sysäys sen lukemiseen tuli siitä sarjakuvasta, joka oli lukion äikänkirjan työvihossa, Ä & k:n Käsikirja tjsp.
Ite luin sen, kun olin menossa käräjäoikeuteen. 
itse luetuttaisin oikeusjutun jokaisella lukiolaisella.
e. ai niin, tuleviin lukiopintoihin ei enää kuulu yhdenkään kokonaisteoksen lukuvaatimusta. sillälailla.
Hmm, voisikin lukea Oikeusjutun uudestaan. Edellisestä lukukerrasta on 15+ vuotta aikaa…
Jos kuumottavaa kirjallisuutta hakee, niin yhden (hyvällä tavalla) ahdistavimmista lukukokemuksista ikinä tarjosi Rikos ja rangaistus. Kesti aikanaan vähän aikaa päästä sisään tyyliin ja kärryille kaikista lempinimistä ja patronyymeistä, mutta jahka pääsi käyntiin niin voi terve miten riivaava kirja. Älyttömän hyvä.
Ja tietty klassikko: 1984. Pitäisi lukea sekin uudestaan, siitäkin on jo pitkälle toista vuosikymmentä kun on tuon lukaissut.
Jossain keskustelussa mainitsin lukevani Donna Tarttin The Goldfinchiä. Luin sen tovi sitten loppuun, ja täytyy sanoa etten ole vähään aikaan noin antiklimaattista romaania lukenut. 800 sivua ja täysin hajuton ja mauton loppu. Ihan kuin ois viettänyt 7 tuntia kokaten juhla-ateriaa, ja kun on kantamassa pötyä pöytään, joku ilkeä haltia muuttaakin ruoan Myllyn Parhaan spagetiksi ja Rainbow-pestoksi. 0,5/5