Ite opin ajamaan ilman apupyöriä 80-luvun alkupuolella Lohjalla jossain Vienolan pellon halki menevällä tiellä. Yritin Google Mapsistä katella, mutta sinne on rakennettu niin hitosti nurmijärveä, etten mä tunnista koko paikkaa enää. Oltiin siis menossa naapurin ison pojan kanssa kaverin luo ja koska mulla ei ollu jostain syystä pyörää, niin mä ajoin naapurin pyörällä ja hän piti tarakasta kiinni. Isompi kun oli, ni jaksoi juosta kovempaa. En ihan tiä miksei mulla sitä omaa pyörää ollu. Varmaan siksi, kun siinä oli apparit ja eihän sillä päässy sitten mihinkään. No sitte mentiin pitkää tietä. Ei ne niin pitkiä nykyään ole, mutta sillon kaikki oli suurempaa.
Naapurin poika sano, että polje kovaa, äläkä kato taakse. No minähän poljin ja kovaa meni. Katoin kuitenki taakse ja hitto et säikähdin ku kaveri oliki kaukana perässä.
Ja nurin.
Toinen merkkipaalu, eli ilman käsiä ajaminen, tapahtui tässä:
Sisko ajoi edessä, sitte faija ja minä perässä ja oltiin menossa purjehtimaan. Sitä en tiedä miksi mentiin pyörillä, eikä autolla niinku tavallisesti. Oliskohan porukoilla ollu viihdettä edellisenä iltana. Leikin ilman käsiä ajamista, eli kädet irti ja takas nopeesti. Se oli jännää, koska faija oli siinä edessä eikä yhtään tienny et meikä se täällä takana vaan pelleilee. Yhtä-äkkiä niitä käsiä ei tarvinnutkaan laittaa enää kiinni tankoon. En kaatunu. Porukat oli varmaan jossain vaiheessa opastanu pientä Anttia, et ilman käsiä ajaminen on vaarallista, koska se tuntu niiin kielletyltä ja niiin siistiltä.
Pyörä oli Tunturi VIP. Se oli sininen ja siinä oli vaakaputkessa taivutus. Tämmönen, mut ei ollu vaihteita.
Kolmen vanhana, naapurin isot tytöt opetti kun olin saanut uuden pyörän ilman appareita, kadulla työnsivät aluksi vauhtia ja parin kaatumisen jälkeen homma pelasi, kuulemma sen jälkeen ei minua hetkeen nähty kun olin ajelemassa pitkin Eerikinkatua.
Muistan ainoastaan ekat pannut Väinämöisen puiston gravel-alamäessä. Polveen tuli kunnon ruhjeet ja sepäs itketti. Ikää tais olla 4. Pyöränä oli joku 16 tuumainen vaaleanvihreä nopsa tms.
Ei hajuakaan missä. Todennäkäisesti joko kotikadulla tai Sairion hiekkakentällä. Pyörä oli sellainen sininen 70-luvun(?) lastenpyörä jonka merkissä oli elefantti tai karhu. Varmaankin umpikumirenkaat.
Mulla oli joku sininen Velamos -merkkinen lastenpyörä. Apurattaiden kanssa tuli nyhvättyä varmaan turhan pitkäänkin, itseasiassa seuraavaksi saamassani maailman hienoimmassa mustakeltaisessa bmx-tyylisessä pyörässä oli hetken aikaa apurattaat.
Lähes traumaattista oli kun heti ilman apuja ajamaan opittuani rotavirus vei viikoksi sairaalaan ja se tuntui ikuisuudelta. Testamenttasin pyöräni pikkuveljelle siinä synkimpinä hetkinä.
Varhaislapsuuden asuin semmoisessa umpipihaisessa kerrostalossa. Pihaa kiersi asvalttilenkki, jota vedettiin ensin ympäri kurkkumopon tyylisellä potkuautolla, sitten kolmipyörällä ja lopuksi oikealla fillarilla. Ekaa kertaa ilman apupyöriä ajamisesta mulla ei oo muistikuvaa, mutta sen muistan, kun apupyöriä säädettiin niin, etteivät ne ottaneet kunnolla maahan kuin horjahtaessa. Pelotti helvetisti. Tuosta oli varmaan aika pieni hyppäys apupyörien poistoon.
Elämäni pahimmat pannut on apupyöräajalta, kun etupyörä tökkäsi kotirapun edessä koholla olleeseen sadevesiviemärin kanteen ja vedin otb:n naamalleni.
ite just muistelin että oon vetäny varmasti joka kesä ainaki yhet OTBt sen jälkee ku opin ajamaan ilman apupyöriä. kertaakaan en kuitenkaan ihan naamalleen!
Ui juma! Just samanlainen, mikä oli miun eka “iso pyörä”. Naapurin nuorempi jäbä veti heti kivellä lommon lokariin, kun oli vissiin köyhien pojalla liian hyvän näköinen fillari.
Ajamaan opin joskus ehkä 3-4 vanhana sellaisella 70-luvun pienellä paksurenkaisella ehkä mixterunkoisella lastepyörällä.
Ysärin alussa muutettiin juuri valmistuneeseen luhtitaloon jonka piha oli vielä asvaltoimatta, soralla ei pyörä kulkenut toivotunlaisesti ja kestopäällystettä odotettiin kuin kuuta nousevaa. Pinnoite saatiin ja pyörää kaiveltiin aktiivistesti varastosta, yhtä aktiivisesti faija ruuvas apupyöriä irti ja takas. Lopulta ukon kärsivällisyys tuli päätökseen ja apupyörät jäivät viimeistä kertaa pois varustuksesta, tunsin suurta avuttomuutta. En varsinaisesti muista kuinka opin ajamaan, mutta prosessi on edelleen kesken.
Samaisena kesänä jouduin ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) kertaa pyörävarkaan uhriksi. Naapurin eksentrinen päiväkerhokaverini oli päättänyt realisoida polkupyöräunelmansa kääntämällä uudenkarhean helkamani. Pyörä löytyi nopean korttelikierroksen päätteeksi naapurinpojan takapihalta, johon tämän isäukko oli jo varsin tehokkaana mekaanikkona ruuvamassa omia apupyöriä kiinni.
Kannonkosken urheilukenttä oli meidän lähileikkipaikka. Sitä juoksurataa vedin ympäri ensin apupyörillä, sit niin, että sisäkurvin pyörä otettiin pois, että pysty kanttaamaan ja lopuks ilman. Jotenkin se homma sit toimi kumminkin molempiin suuntiin, eikä kehää oo tullu sen koommin kierrettyä paitsi kerran Turun velolla. Kannonkoskella ajoin pienellä Montana merkkisellä lastenpyörällä ja Tutussa Dolanilla.
89 talvella muutettiin Äänekoskelle ja 90 kesällä silloisessa kotipihassa, eli Hietaman koulun pihassa opin vetämään sladia jalka maassa jalkajarrun kera. Isoilta pojilta katoin mallia. Tämä Helkama Nappulalla.
90-91 toimin pyörälähettinä, kun isä teki perheelle taloa vajaa kilsa koululta ja mä kuskasin sille evästä pyörän tarakalla. Palatessa keräsin hevosenkakkoja äitille kukkapenkin lannoitteeks. Sain niistä markan / pieni sanko ja niillä markoilla saattoi ostaa jäätelöä tai makeisia kauppa-autosta, joka pysähtyi nuorisoseuran risteyksessä 2 kertaa viikossa. Sinnekkin mentiin Nappulalla. Maaseudulla oli vielä palveluita 30 vuotta sitten. Kelpasi osata pyöräillä.
Mun eka (?) pyörä oli sairaan hieno metallinhohtopunainen lastenpyörä. Haikailen värin perään edelleen. En muista ajaneeni apupyörillä, mutta varmaan siitä lähdettiin. Elävästi on jäänyt mieleen, kun ajoin mökillä maantietä pitkin ekan yli kilometrin matkan. Se tuntui sairaan pitkältä ja olin tyytyväinen itteeni.
Pari kesää myöhemmin sain maastopyörän, joka oli ihan liian iso. Koitin opetella ajamaan sillä kiipeämällä kuistin portailta kyytiin kun tasamaalta ei ylettänyt. Luonnollisesti kaatuilin lähinnä eikä se homma innostanut. Tuntui kun olisi opetellut uudestaan ajamaan, vaikka se oli vielä vaikeampaa. Seuraavana kesänä pyörä tuntuikin jo liian pieneltä, joten jossain vaiheessa silläkin opin kai ajamaan.
Nyt oma esikoinen opettelee ajamaan ja omat hermot on koetuksella kun homma ei meinaa kiinnostaa. Jos jotain oon kuitenkin oppinut niin oikean kokoinen pyörä on hyvä lähtökohta. Eiköhän se tästä tän kesän aikana lähde.
Apupyörien psykolokinen vaikutus saa joskus huvittavat piirteet, omalla jälkikasvulla oli renkaat käännetty jo yläspäin, mutta pois ei saanut ottaa, toisaalta kolme vuotiaalle se oli tärkeä asia.
En muista ikää, mutta muistan sen kun faija hommasi mulle ekan oikean pyörän. Se oli sininen, jossa oli valkoiset apupyörät punaisin koristein.Sattumalta löysin apparit faijan verstaasta kun olin sitä raivaamassa, tais olla niiden poisottaminen aika tärkeä tapahtuma.
Faijan asensi apupyörät varsin korkealle, ja ihan selkeä harmituksen muistikuva on jäänyt päähän kun pyörä ei ollut suorassa kun siinä istui. Mutsin kertoman mukaan siinä ei hirvittävän montaa päivää kärsitty pyörän vinoutta vaan ajamista ryhdyttiin opiskelemaan melko vauhdilla. Naapurin vanhemmilla julleilla ei tietenkään ollut mitään vaikutusta asiaan. Jossain vaiheessa se pyörä vain oli pystyssä ja homma oli mielekkäämpää. Muistan vain sen havainnon, että täähän menee jo!
Oli joku sakeahko kasarin loppupuoli meneillään. Metrinen Sipos ja punainen Helkama lastenpyörä apupyörillä. Tien molemmilla puolilla oli noin 2 metriä syvät ojat. Funtsin et jos tonne ajaa, se on yhtä varma kuolema kuin Grand Canyoniin tippuis. No tottakai siellä tuli käytyä mutta onneks oli lapsi ja kuolematon. Fast forward → Ikävuosia muutama lisää, alla tuliterä BMX ruotsin väreissä (!) Kylän suurin asfalttimäki ja täysii sinne. Koska olin nero jo pienenä, päätin testata etujarrun toimivuuden, toimihan se. Pari viikkoa meni puhumatta, koska aina kun suuni avasin, naamassa olevat ruvet repesivät…
Mikähän tässä ajatusten tulvassa nyt on. Mikä oli kysymys… ainiin en siis osaa vieläkään ajaa pyörällä joten palataan asiaan.
muistaakseni oli aikamoinen opettelu eikä meinannu tulla hommasta yhtään mitään. äiti kertoi että nakkasin vitutuspäissäni fillarin sitten johonkin talon seinustalle makaamaan ja yhtenä päivänä sitten jonkun ajan kuluttua olin vaan hakenu sen pyörän ja lähteny ajamaan, apupyörät toki kehissä mutta kuitenkin.
tuntuu että tää sama asia toistuu aika usein mun oppimisprosessissa, että aletaan tekee jotain, sitten palaa vitusti hermo ja ajan x kuluttua palaan sorvin ääreen dominoimaan.
