happo-orgiat - 15:49, 8.4.2020 »
Muistatteko muuten kun opitte ekaa kertaa ajamaan ilman apupyöriä?
Meidän kadulla asu yks pari vuotta vanhempi poika ja sen kanssa oltiin menossa vähän kauempana asuvan kolmannen luo. Mä kävelin, se ajoi. Se kai kyllästy odottamaan mun raahustamista ja sano et "aja sä, mä pidän kiinni." Ja mähän ajoin ja se piti, paitti et kun katoin taakse ni se oli kaukana perässä.
Nurinhan siitä sitte mentiin, mutta apparit lähti omasta pyörästä.
Muistan myös milloin opin ajamaan ilman käsiä. Faija ajo edellä, sitten sisko ja minä perässä uimarannalle. Ojamonkadun suoralla aloin kokeilemaan käsien irrottamista. Eka vähän. Sit vähän pidempään. Ja sit ei tarvinnutkaan enää laittaa käsiä takas tankoon. Se oli siistiä, koska kuvittelin ilman käsiä ajamisen olevan kiellettyä, ja tein sitä ihan faijan selän takana eikä se hiffannu mitään…
sani - 16:38, 8.4.2020 »
Hyvä stoori, Lincolnista plussaa!
Kiitos! nimimerkki Konstan pahanmielensaturaatiosta huolimatta haluan sanoa kaikille teille huoltajille ja yhteiskunnan heittelemien odotusten pyörteissä oleville cis-isille eritoten, että kyllä se siitä. Lapset sählää ja sille ei oikein voi mitään. Kuuntele ja ole läsnä. Meikäläinen on niin onnekas että mun isä on mun elämäni sankari. Hän on sellainen moottoripyöräkerhon parrakas kova ukkeli joka rassaa kaikkea pyöristä autoihin ja kipua ei näytetä, mutta meille lapsille on ollut aina hellä, keskusteleva ja empaattinen oikeudenmukainen ihminen. Hän on aina ollut ensimmäinen jolle soitan jos tarvin tukea, neuvoa tai apua. Hän auttaa aina ja nykyään minäkin voin auttaa häntä. Ja ei ole vielä ollut päivää jolloin en olisi hänen kanssa jotenkin tekemisissä, tänäänkin soiteltiin. Tehkää siis hyvin ja rakentakaa tällainen suhde. Isät best <3
happo-orgiat - 15:49, 8.4.2020 »
Muistatteko muuten kun opitte ekaa kertaa ajamaan ilman apupyöriä?
Kajaanissa Mantan Grillin takana. Tämä oli myös se kerta kun opin pyöräilemään. Aika myöhään (5-6v) koska YH äiti ei uskaltanu päästää aikasemmin ettei vaan sattuis mitään. Oli apupyörät ja tajusin että kun vetää tarpeeeks kovaa niin ne apupyörät ei osu maahan. Noh tämä sitten ilmoittamaan äitille joka oli uppoutunut keskusteluun naapurin kanssa eikä tajunnu että lupas just että saan ottaa ne apupyörät pois. Naapurin mies sitten irrotti ne ja nakkas roskiin. Sit mä pyöräilin. Ilman apupyöriä. Vittu mä varmaan vedin TÄYSII
edit: Tästä tuli mieleen että nopea oppiminen ei loppunu tähän kertaan. Joskus pyöräilin kotia kohti ilman käsiä ja vikalla suoralla aivot tajus että sullahan on temppupyörä niin nouse seisomaan siihen top tubelle samalla kun ajat ilman käsiä. Se oli muuten mahtava otb asfaltille. Tämä muisto on painautunu tosi vahvasti muistoon ja vieläki tekee pahaa kun mietin sitä. Ja ei ollu kypärää
Oisko ollu vuoden -81 paikkeilla Väiskin puistossa kun hiekkatietä krematorion suuntaan alamäkeen lasautin vihreänvärisellä poikainpyörällä, merkki on unhoittunut. Tai silloin ainakin tuli ekat pannut, polkemaan olin vissiin oppinut hetkeä aiemmin. Polveen tuli verinen ruhje, joka piti käydä desinfioimassa ja muistelisin että sepä se vasta sattuikin.
happo-orgiat - 15:49, 8.4.2020 »
Muistatteko muuten kun opitte ekaa kertaa ajamaan ilman apupyöriä?
Taisi olla Øglænd, tuo Norjan lahja pyörämaailmalle. Kovaa menin apupyörillä ja kun ne otettiin pois huomasin ettei niitä tarvita. Ei mitään tasapaino-ongelmia ennen kuin pysähtyi. Spedulipat ilman speduja -- suoraan kyljelleen kun ei ollutkaan tuo apupyörä tukemassa kuten aina ennen.
Vaarin piha nurtsilla oranssilla pyörällä. Oli Pohjois-Karjalalle tyypillinen tyyni, lämmin kesä ilta. Kymmenisen metrin jälkeen kaaduin ja varpaasta tuli vertakin mutta se intoon vaikuttanut vaan seuraavaksi vedettiin jo kestopäällysteelläkin.
Muistan. Perheen apupyörä-pyörän apupyörien tukivarret olivat vissiin jo isoveljen jäljiltä sen verran vääntyneet etteivät pyörät osuneet maahan enää kun tiukimmissa kurveissa ja jossain vaiheessa ne rupes oleen vaan tiellä.
Aika pian tän jälkeen käytiin hakeen mulle uus Tunturin pikkuponi ja katoin että muuten hyvä mutta noi(apupyörät) pois.
Ekat muistamani pannut tuli sit vedettyä tolla ponilla kun täysittelin irtosoralla mutkaan, polvesta meni nahkat rullalle ja tuli ihan mainittavan kokoinen ruhje. Jotkut tuntemattomat, setä ja täti, tuli hössöttään joka ärsytti kun eihän mua oikeesti ees sattunut vaikka vollotinkin ja halusin vaan jatkaa matkaa puutarhapalstalle näyttääkseni et oon nopeemmmin perillä kuin autolla liikkuvat porukat.
Hyvän mielen juttuja. Tämähän on sellainen sukupolvet ylittävä kokemus.
.
Noin -80 olen oppinut ajamaan vaaleansinisellä ponilla. Isäni piti tarakasta ja jossain vaiheessa irrotti, joka johti pannuihin.
En kyllä ole ihan varma onko kyseessä oikea muisto vai ns.valemuisto
Tämän kaltainen muisto on varmasti niin yleinen että mieli rakentaisi sen vaikka sellaista ei oikeasti olisikaan.
Enkä oikeasti muista esimerkiksi ala-asteelta mitään erityisen selvästi, ainoastaan tiedän mitä siellä on ollut tai tapahtunut.
^^Mun poni oli kans vaaleensininen, muistaakseni sellanen semisti metallinhohto. Apupyöräpyörä on mielessäni sellanen ferrexinpunainen ja siinä oli paksut harmaat kottikärrymaiset kumit.
Jännästi monet muistaa/mainitsee värit ja pyörämerkin, tärkeitä juttuja jo silloin, jäänee paremmin mieleen kuin monet muut yksityiskohdat.
Mulla oli samoja aikoja Poni, mutta muistelen, ettei se metallihohtosininen ollut erityisen vaalea. Muisti voi toki tässä kohtaa pettääkin. Myöhemmin se situ kannutettiin mvstalla kannulla.
Eka pyörä oli joku käytetty mixtetyylinen Velamos, siinä tais olla apurattaat sen ajan minkä sillä ajoin. Sit sain mielestäni maailman hienoimman lastenpyörän, musta missä luki oikein BMX ja kaikkee. Samaan aikaan olin ihaillu jostain Aku Ankan Taskukirjasta ku veljenpojat alko harrastaa BMX-pyöräilyä.
Just kun apurattaista oli päästy, iski todella ärhäkkä rotavirus mikä vei tiputukseen viikoksi. Suurin huoli koko aikana oli se mitä pyörälle kuuluu.
Lapsuudenkodin pihalla. Oisko ollut jotain 5-6 vuotiaana, joskus kasarin loppupuolella kuitenkin.
En millään oppinut/uskaltanut mun omalla, ylisuurella sen ikäiselle kaverille, nappulakumisella bmx krossarilla mikä oli muotia kasikytluvun lopussa. Kummisetä toi sellaisen vanhan lastenpyörän, joka oli juuri hieman liian pieni mutta sopivampi ja siinä ei ollut apupyöriä lainkaan, kun hiffas sen että pysyäkseen pystyssä tarvitse vauhtia, asia tuli opittua nopeasti
En muista ajamaan oppimista. Olin kuulemma alle neljän vuoden ikäinen, joten tämän on täytynyt tapahtua keväällä 81. Jostain hieman myöhempää on kyllä muistikuvia, kun yritin pysyä pienellä putki/tankorunkoisella punarenkaisella pyörälläni isompien jätkien perässä Malmilla.
Hyviä stooreja. En muista tarkalleen sitä omaa kertaa kun apupyörät lähti mutta muistan fiiliksen kun sen tajusi, että ajaa ilman. Harjoiteltiin niin, että kiersin lenkkiä pihalla ja faija aina nosti vähitellen apupyöriä ylös kierrosten välillä.
Pyörä oli tämä:
Kuvassa epäilen olevan vuosi -82 ja olen 4. Pihalla ollaan Pitäjänmäellä.Vieressä näkyy kaverin Ollin kättä ja hienoa Jopoa. Mun pyörän merkkiä en muista, mutta sanoin sitä “Nallepyöräksi” sillä keulan logossa oli joku nalle. Graafisesta ilmeestä ja vähän muutenkin vahva epäilyni on, että pyörä on jotain neuvostokamaa.
Kovasti rällättiin pihalla ja se oli ihan parasta. Menoa synkisti sitten se kun lopulta yksi porukasta päätyi kuorma-auton alle ja henkihän siinä lähti On jäänyt mieleen kun vanhemmat siinä sitten kävi läpi, että autojen kanssa pitää aina huolehtia, että sut nähdään. Meno jatkui.
Pannuja tuli pienempiä ja isompia ja paljon, kuten kuuluukin kun rajoja haetaan. Pahin keikka taisi olla, kun pamautin sellaisen jyrkän luiskan alas suoraan autotallin ovea päin. Näin pääsi käymään kun laskin tuonne toki pyörällä missä ei ollut ketjuja. Jätin siis erityisemmin miettimättä, että jalkajarrullisena sitten pysähtyy vähän huonommin. Lievällä aivotäräyksellä ja haavoilla selvittiin siitä.
Seuraava fillari oli sitten sininen Helkama Nappula.
uffen solisluutarinasta tuli mieleen se kun kaaduin portaissa. Pikkurilli, nimetön ja keskisormi vaurioituivat. Soitin terkkariin, ja sieltä sanottiin että jos ei seuraavana päivänä satu enemmän, niin ei tarvitse tulla näyttämään. Ei sattunut enemmän, sattui yhtä paljon. Ja monta viikkoa sattui yhtä paljon. Siitä on nyt noin 10 vuotta aikaa, eikä nuo sormet edelleenkään taivu täysin kämmentä vasten.
Sitä hetkeä en muista kun apupyöristä pääsin eroon, mutta muistan sen kun varsin korkealla oleviin apupyöriin tukeutuessa polkupyörä kallistui ikävästi.
Minullakin oli joku neuvostopyörä. Voimakkaat muistot on siitä kun aina ihmettelin miksi etulokasuojan päällä on semmoinen aukko. Monta kymmentä vuotta myöhemmin opin että aukko on niitä muinaisjarruja varten, joissa jarrupala painaa suoraan renkaan kulutuspintaan.
Muistan että jollakin koulukaverilla oli samanlainen tai samantapainen häksätinpyörä kuin tuo kaukomielen Bianchi. Kierrejouset siinä ainakin oli, ja oli täpäri. Ja juurikin joku tuommoinen erikoisemman näköinen vekotin, mikä tietenkin oli ipanoiden ihailun ja kateuden kohde.
Elämäni eka (lue: ainoa) FIXIEMAN hetki tuli aiemmin mainitsemallani oranssilla pyörällä, kun jo vähän turhan isona sillä vielä vedin, onnistuin polkasemaan koko keskiön irti fillarista.
Sen jälkeen sain BMXän, valkoinen jossa sinisellä luki Heindemann tai jotain. Punaiset pallopäiset tupit oli. Se sitten jäi kesäpyöräkso serkun luokse. Se pyörä olisi hauska saada takaisin, lienee tosin ruostunut jo pois.
On jäänyt mieleen kun vanhemmat siinä sitten kävi läpi, että autojen kanssa pitää aina huolehtia, että sut nähdään. Meno jatkui.