Tammikuussa '96, Suur-Ameriikkojen Pennsylvanian Bedfordin Cannondale-tehtaalla syntyi minun T1000. Se maalattiin juhlalliseen Moss Green väriin ja siihen ripustettiin Deore XT:tä ja Coda-osia. Aikakautensa huippua retkipyöräilygenressä.
Teetonnin alkuelämästä en tiedä mitään mutta se löysi itsensä Ruotsista. Hoikka ja parrakas nuorimies Simon sai sen haltuunsa 2014 ja hän halusi tehdä siitä lähettipyörän Tukholman talveen. Takadroppeihin ilmeistyi tällaiset Jumalan hylkäämät vaakadropouttihärpäkkeet ja fiksihän siitä tuli. Loivat kulmat ja epäratamaisuus ei tosin maistunut Simonille ja hän hylkäsi rungon Bondegatanin polkupyörähuligaanien ropauskellariin. Olin itse pari vuotta aiemmin muuttanut Tukholmaan ja tehnyt tuttavuutta em. huligaanien kanssa. Bongasin rungon verstaan lattialta ja aloin kyselemään Simonilta möisikö hän sen minulle mutta vastaus oli yllättäen kielteinen. Jatkoin sinnikkäästi kyselyä kunnes lopulta totesin että juotan Simonin sellaiseen humalaan että hän myy minulle rungon. Mutta eihän se vaatinut kuin kaksi pitkää Norrlands Guldia että Simon totesi että saan rungon, kunhan maksan oluet.
Olin tyytyväinen ja iloinen Cannondale-omistaja. Tämä on nyt kymmenes vuosi yhteistä elämää Cännärin kanssa eli yksi kymppikerho tulee täyteen joten ajattelin hieman jakaa meidän taivalta. Se toinen kymppikerho tuli jo täyteen vuosia sitten ja toinenkin mokoma mutta kun ei ole tapana tai kiinnosta rekisteröidä kilometrejä niin voi vaan arvata.
Pyöräkin on tällä hetkellä täysin purettu joten perustin tämän topikin projektien alle jos vaikka jaksais dokumentoida kasausta. Todennäköisesti en koska ruuvi auki, ruuvi kiinni hommat menee niin rutiinilla etten jaksa valokuvia räpsiä. Mutta älä hätäile, kuvia tulee olemaan koko topikin täydestä.
Palataanpa kymmenen vuotta menneisyyteen ja ensimmäisiin kasauksiin. Alkuperäinen visio oli tehdä tästä työmatkapyörä kun samoihin aikoihin Bob Jacksonini toimi ensisijaisena retkipyöränä. Tämä tosin muuttui nopeasti kun huomasin miten hurjan hyvän rungon Bedfordin kaiffarit olivat saaneet aikaiseksi. Vuonna 2015 Cännäri pääsi touraamaan 2400km Tukholma-Tornio-Turku pätkän ja 2016 1400km Split-Ljubljana-Budapest. Siinä välissä toimi talvipyöränä, yleisenä kauppakassina ja toki lyhyempiäkin retkiä tuli tehtyä.
Yhteinen alkutaival oli kaunista ja tunteikasta. Ystävystyimme teetonnin kanssa välittömästi. Mutta kotimatkalla Budapestistä Tukholmaan sattui jotain joka meinasi päättyä sydänsuruun. Käydessäni välistopilla Turussa kuljetin Cännäriä kaverin kerrostalon hississä pystyasennossa ja satulan nokka nappasi kiinni hissin oviaukon kohdalla oleviin kerrosten välisiin rakoihin matkalla katukerrokseen. Hissi pysähtyi parin kerroksen jälkeen pyörän ollessa aivan kiilautunut hissikoppiin. Klenkattiin satamaan laivaan, en edes muista miten pääsin Tukholmassa satamasta kotiin. Sieluun koski.
Purin pyörän ja iloitsin todetessani että ainoat oikeasti rikki olevat osast olivat Surlyn Crosscheck haarukka (no biggie) ja lempisatulani Regal (yhyy). Onneksi olin jossain vaiheessa saanut Simonilta haltuuni Cännärin alkuperäishaarukan ja joitain muita irto-osia. Cännäri jatkoi elämää sinkulana. Ja välillä vaihteilla. Ja välillä taas sinkulana. Muistaakseni 45-18 oli toimiva magic gear.
Muutto takaisin Suomeen häämötti ja Cännäri jatkoi uskollisena kumppanina. Viikko ennen muuttoa huomasin kauhukseni että olin tärvellyt teetonnini ajamalla liian isolla takakumilla. Reunanappulat olivat syöneet huomattavat lovet ketjutukiin enkä ollut mitään huomannut kun niin moni muukin asia rahisi ja rohisi Tukholman talvessa.
Onneksi tunsin miehen nimeltä Heikki. Heikki oli kova ajamaan fiksipyörää ja hän oli ajanut Cinelli Vigorelli (56) runkonsa poikki nimenomaan ketjutukien kohdalta. Heikki oli jutellut Markus nimisen miehen kanssa joka tunsi tarvasjokelaisen miehen joka osasi hitsata. Ja se mies ei hitsannut mitä tahansa vaan dragster-autojen koreja ja alumiinia. Se oli tarpeeksi CV:tä ja päätin että Cännäri korjataan.
Jos muistan oikein köyhdyin korjauksesta 20€ ja jallupullon. Ja yhden sisurin koska noutaessani runkoa Naantalista Markukselta joka toimi välikätenä neukkupiiska nappasi flätin. Homma joka tapauksessa kunnossa ja ai että mikä korjaus! Dragsterimies tiesi tasan tarkkaan mitä oli tekemässä ja loihti Cännäriin jopa pikkasen lisää rengastilaa. Laitoin laastarin vasemman ketjutuen päälle muistoksi ja teetonni kiitti ja kumarsi.
Tulevaan kasaukseen olin jotenkin todella tyytyväinen. Olin ostanut uuden Crosscheck-haarukan, jarru- ja vaihdeasiat tuntuivat olevan tikissä ja tarakat olivat todella toimivat. Myös ajoasento oli todella mukava. Alkukesästä 2017 tein monet lyhyet reissut Cännärillä ja se oli parempi kuin koskaan.
Mutta pinnan alla kupli. Turun monstercross-edelläkävijä Sami oli saanut liekin minussa syttymään ja tiesin että teetonni ei siihen menoon taivu. Meillä oli silti tuhansia, tuhansia yhteisiä reissukilometrejä takana Cännärin kanssa joten totesimme että Cännäri saa toistaiseksi siirtyä osa-aikaeläkkeelle kommuutteriksi. Ja siinähän se myös loisti kuten tiesinkin aiemmista kasauksistani.
Tämä runko on siitä paras että se aina vastaa kun sitä kutsuu. Välillä se tarvitsee hieman akuutimpaa huolenpitoa mutta ei se mistään pienestä valita. Seisoo tyytyväisenä pyöräkellarissa muistellen Kroatian rannikon aurinkoa, Tukholman suolakylpyjä, Keski-Suomen pölyisiä sorateitä ja lukemattomia muita muistoja ennen meidän yhteistä aikaa. Kunnes tulen kellariin ja otan ratsuni alle.
Ajattelin silti hieman helliä vanhaa ystävää ja kun kovajuotoshommat olivat aika hyvin hallussa päätin tehdä tähän uuden etuhaarukan ja sille kaveriksi etutarakan. Runkolukko tuli myös, paremmin myöhään kun ei koskaan. Kuten myös Hamaxin kiinnike kun Cannondale kuskasi myös uskollisesti jälkikasvuani.
Jokin tunne silti kalvasi. En tiedä tuliko se minusta vai kuiskiko Cännäri jotain. Sen oli päästävä takaisin retkelle, seikkailulle, avoimille teille.
Koska minulla on työmatkalle ja muksunkuskaushommiin taipuvia pyöriä monta päätin että tehdäänpä taas Cännärillä retki. Mutta Cännäri oli aika huonossa jamassa. Kehät olivat loppuunjarrutetut, takavaihtaja täynnä moskaa, voimansiirto finito. Eikä millään riserilla muutenkaan lähdetä mihinkään kauemmas.
Joten tongin laatikoita ja ostin pari kivaa osaa. Laitoin ne syrjään odottamaan uudelleenkasausta. Purin takavaihtajan atomeihin ja laitoin uudestaan kasaan. Vihdoin oli aikaa purkaa pyörä, tuntui että Cännäri pääsi eroon isosta painolastista ravistellessaan pois kommuuttisetuppia selästään. Droppitangon mallausta, uudet kehät odottamassa kiekkojen uudelleenkasaamista, foorumilta löydetyt Coda-cantit pienenä herkkuna.
Mutta muut kiireet loitonsi kasausta. Muistin että etukiekko ei oikein asettunut suoraan siihen tekemääni etuhaarukkaan. Kylmäasettaessani haarukanpäitä yksi murtui irti. Taas lisää aikaavieviä korjauksia. Sekin tuli sitten kuntoon, porasin myös irti kaikki alkuperäiset niittimutterit ja asensin uudet. Putsasin vanhan maaliduunin parhaani mukaan, tai se mitä siitä on jäljellä. Epoksiliimasin vaakaputken kuoriohjurit jotka eivät halunneet pysyä paikallaan. Ilmankos kun ovat ostettu yli viisi vuotta sitten Etsystä joltain hobby-3d-tulostajalta.
Ajattelin että nyt kun hieman avataan uutta aikakautta niin repäisisin sen vanhan laastarin irti ketjutuesta. Jynssätessäni liimajämiä asetonilla huomasin jotain. Ei taas… Murtuma.
Olisit kertonut aiemmin. Ei tätä nyt enää peruta kun oltiin niin hyvällä mallilla.
Yhteys Heikkiin, muistatko sen hitsaajan yhteystiedot. No ei muistanu. Eikä sen Markuksenkaan.
Onneksi elefantin muistilla varustettu Sami kaivoi kuin kaivoi ne jostain netin syövereistä.
Puhelu ja tarina. Ymmärrystä ja lupaus.
Se mikä oli kuollut, se elää taas.
To be continued.
