Tänään aamulla Tavitiellä neitseellinen räntä peitti hoitamattoman pienen sivukadun jäärailoyllätykset.
Tuttu ansa, en mene lankaan vaan ajelen rauhassa, ei hätää.
Ylämäkeenpä kiihdyttää nuorimies pienipyöräisellä moposkootterilla kevätriemukasta vauhtia kohti lähellä olevaa lukiota.
Etupyörä tarttuu niin napakasti pinteeseen että nuorimies jatkaa pyllymäkeä liukuen ja vähän kierähdellen ylämäkeen, moposkootteri menee kuperkeikkaa ulos tieltä ja pysähtyy kaikuvasti ja muovisesti rämähtäen puuhun.
Jään vähän liikennettä ohjaamaan ja tsekkaamaan jäseniään ja arvokkuuttaan kokoilevan uhrin kuntoa. Hyvät suojavarusteet näyttivät suojanneen, motoristi ei apuja eikä lohdutusta kaipaa.
Nyt jälkeenpäin harmittaa kun en lähtiessäni tajunnut neuvoa tienpitäjää vähän tapahtumien kulusta vastuuttamaan. Se tienpätkähän on ollut ihan luomua jo pari kk.
Mun täytyy nyt häpeäkseni myöntää, että joskus ammoin kun ajoin (yksivaihteisella) mummiksella, niin luminen talvi ja Havukoski voitti mut, ja siirryin junailijaksi. Oisko ollut 2008. Silloin en vielä tiennyt, että on olemassa hyviäkin pyöriä tai että #5.
