Varmaan parin vuoden tauon jälkeen lukkopolkimien kanssa spedulipat. Onneksi yksin keskellä metsää ja pehmeällä soratiellä, mutta tulee silti aina niin hölmö olo.
SLAM THAT STEM
Viereisessä risteyksessä ihan kotihuudeilla joku tyttö kaatui maanantaina pyörällä. Ei kypärää, pää auki. Joku ukko sitä lähti viemään sairaalaan, kun kuulemma huippas. Näytti pahalta.
Käyttäkää sitä pottaa.
Nyt kun etelänkin yllätti yöpakkanen niin aika pahasti pyörätiet urilla. Saa olla tarkkana.
Jos on pakko pannuttaa niin mielummin sen tekee potta päässä.
Se ei paljoa varoittele, kun pito lähtee edestä. Housut rikki, minä en. En katsonut murtuiko laatoitus.
4 pannut eilen illalla, kun jään päällä pyöräilin turusta raisioon kaljottelemaan ja takaisin.
Vahvasti alkoi tutustuminen lukkopoljinten ihmeelliseen maailmaan. Spedulipat liikkeelle lähdettäessä toinen jalka vielä irti polkimesta. Onneksi Toivottavasti ei ollut ketään näkemässä.
Ajelin rauhassa töistä kohti kotia, ja käännyi viimeisiä mutkia. Hiljaa tehty käännös, pari polkaisua alamäkeen ajoradalla ja rautatien kellot alkoivat kilkattamaan. Jalat lukkoon, pitoa nolla… jalka maahan, pitoa nolla. Lopulta makasin kyljelläni, ja kiittelin kun takana ei tullut autoa. Ehkä ne nastat olis kivat satunnaisia liukkaitakin ajatellen.
Vuosaaressa tuli iltasella tehtyä tuttavuutta mustan jään kanssa.
Ajelin hiljalleen ja varsin tietoisena kitkan pienuudesta semijäisen tien ja nastattomien Marathonien välillä. Mutta sitten kun piti tehdä se pieni käännösliike niin eturengas alta ja kivasti vasemmalle kyljelle.
Mustelma tuli reiteen ja tietenkin siinä kaatumakohdassa piti olla pienen Saimaan kokoinen lammikko. Onneksi koti oli lähellä.
Jees mukavia nuo aurojen sivuilta jäävät lumijanat, semmosee ku täysii polkee ni lonkat kiittää ja kuittaa. Tänä aamuna avasinkin sitten kyseisellä tavalla pannutuskauden 2012…
Auts! Ei niihin nastoihinkaan voi ihan loputtomasti näköjään kaarteissa luottaa…
Vuoden 2012 pannukausi auki ylpeydelle kivuliaalla suorituksella pyörän kadotessa kaarteessa alta Barona-arenalta purkautuvan kiekkoyleisön seuratessa vierestä \o/
Kissamaiset refleksit pelasti fyysisiltä vammoilta - mitä nyt lonkka saattaa huomenna kepeästi aristaa.
Tykitin eilen pitkästä aikaa keskustakampukselle ja matka meni muuten aika hyvin, mutta pannutin yliopistonkadulla. Etukiekosta lähti pito ja vähän kuumotti jäänkö peruuttavan rekan vai perseessä hikoilevan taksin alle.
Haamu en taida olla joten selvisin yhdellä mustelmalla ja vähän juilivalla polvella. Jo taluttaessani pyörää parkkiin n. 50 metrin päähän ihmettelin että mikä saatana on kun tuntuu ohjaus vähän jäykältä.
Ohjainlaakeri oli jäässä. Aamulla ei enää ollut, joten ajoin töihin kuten työkappaleen ulkoneva ominaisuus.
ps. Ei ollut kypärää.
Kaaduin tänään ensimmäistä kertaa koko talvena. Sohjoinen lumimassa onnistui aiheuttamaan äkillisen pysäytyksen ja kyljelleen muksahtamisen. Pehmeää, mukavaa ja huvittavaa.
Toissayönä ns. spedulipat häkeillä, jotka oli liian tiukat…
Umpihankea oli liikaa alikulkukäytävän jälkeen. Jatsi katkesi seisaalleen polkimille, josta kyljelleen upottavaan ojaan suolaisen muhjun sekaan.
™
Eilen sivuluisupannut jäisellä ajoradalla matkalla kotoa baariin ja toiset mokomat matkalla baarista kotiin. Eri paikoissa tosin, vaikka muuten identtiset tapaturmat. Lonkka ja polvi hellinä.
Eilen perinteiset kiskopannut Flemarilla. Etupyörä nous kivasti kiskon yli vasemmalle, takapyörä päätti jatkaa suoraan. Onneks laskua oli pehmentämässä valehtelematta 20cm paksu loskakerros, jonka myötä fiilikset oli ainakin suussa tuntuneen suolaisen maun ja vaatteiden kosteustason perusteella ku olis Itämeressä uinut. Jostain syystä alkoi vaan naurattaa ihan hysteerisesti tän jälkeen. Takana ollut autoilija onneks pui nyrkkiä ja möykkäs jotain ikkunasta nii palas itekin maanpinnalle.
Töistä matkalla kotiin tuli vedettyä ensimmäisen vähän kunnomman pannun, ainakin fiksillä. Loiva ylämäki ja just kun aloitin tien ylittämisen niin perä lähti alta, kyynärpää hieman paisunut sääri sitä enemmänkin. Mustaa jäätä tietenkin.
Hölmölästä herätessä oli niin kauhea olo, etten kestänyt olla ajatusteni armoilla sen aikaa että nukahtaisin taas.
Pakkasin kamat ja lähdin polkemaan ensin lippajärven ja viherin kautta aina myyrmäkeen asti. Jostain syystä pieni kierto ei tuntunut ajatuksena yhtä pahalta kuin turuntien laidassa puuskuttaminen.
Juuri ennen paikkaa, jonka pian tunnistaisin onnekseni malminkartanoksi, lähestyin risteystä rauhalliseen tahtiin, lähdin kaartamaan vasemmalle ja pito lähti. Outoa, että ainoa asia joka päässäni pyöri sillä sekunnilla oli “nyt saa huutaa”, ja sen teinkin.
Pieniä mustelmia, normi polvinaarmut (nyt varmaan saa luvan kanssa ajella sääret?) ja epäilys, että ilman kypärää olisi varmaan kuuppa kolahtanut asfalttiin ikävästi. Myös pyörä selvisi vastoinkäymisestä arvokkaasti.
Mieltä kohensi huomattavasti, kun tajusi olevansa jo sentään helsingissä.
Onneksi ihminen täyttää 30 vain kerran.