Fillarit & fiilikset

Tervehdys foorumin keskustelijoille

Haluaisin kysyä teiltä omista pyöristänne ja niihin liittyvistä fiiliksistä. Olen tutkija ja koetan oman työni vuoksi ymmärtää sitä, miten ihmiset kiintyvät esineisiin tai diggailevat niitä.

Siis, onko ajokkisi sinulle henkilökohtainen ja tärkeä? Miten se on sinulle tullut? Miten nuo fiilikset käytännössä näkyvät ajamisessa, huollossa, hoidossa tai varastoinnissa? Useat ihmiset kertovat siitä, miten pyörän varastetuksi tuleminen nostaa tunteita esiin? Entä sellaiset korjaamot tai muut kommentit, jotka vähättelevät ajokkiasi? Vai onko pyöräsi pelkkä väline liikkumiseen, joka ei ole mitenkään sinuun henkilöitynyt?

Entä voiko pyörää mielestäsi kohdella väärin tai epäreilusti?

Kommentteja ja tarinoita saa mielellään lähettää suoraan sähköpostilla. Mutta kyllä aihe on mielestäni sellainen, josta itse lukisin mielelläni foorumin sivuillakin.

^laita siis spostiosoitteesi.

Fillarini ovat henkilökohtaisia ja tärkeitä. Olen rakentanut jokaisen vartavasten minun ruumiinrakenneteeseeni sopivaksi ja tuossa prosessissa on kulunut aikaa ja rahaa. Ne ovat minulle harrastus- ja käyttöesineitä. Elottomia metallista ja muovista kasattuja koneita, joilla ei ole tunteita ja jotka jossain vaiheessa laitetaan myyntiin tai metallinkierrätykseen.

Fillarivarkaudessa harmittaa varastetun esineen käyttöarvoa enemmän se pyörään investoitu aika ja vaiva, joka menee hukaan kun ajankäytön lopputulos ei ole enää hyödykkeenä käytettävissä. Ajaessa minule tulee hyvä mieli siitä, että käytän konetta, jonka valmistumisessa käyttökelpoiseksi esineeksi minulla itselläni on ollut merkittävä panos. Tunne heikkenee ajan myötä ja vähenee pikkuhiljaa normaaliksi ajamisen iloksi. En ole huomannut, että huoltaisin itse kasaamiani pyöriä mitenkään erityisen hellävaraisesti tai huolellisesti. Samalla tavalla, kuin muita kotitaloudessa olevia tavaroita.

Pyörää voi kohdella väärin. Siinä on osia, jotka väärällä käyttötavalla kuluvat nopeasti ja menevät rikki. Pyörää ei voi kohdella epäreilusti, sillä se on kone, jolla ei ole aisteja.

Vähättelevistä kommenteista en ole välittänyt. Käytännössä kaikki niiden esittäjät ovat tähän mennessä olleet ihmisiä, joiden tiedot ja taidot aiheesta ovat merkittävästi omiani heikommat.

Pyörän henkilökohtaisuuteen pääsee helposti käsiksi kun alkaa kelaamaan suostuisiko vaihtamaan pyörän johonkin toiseen vastaavaan pyörään. Minä ainakin suostuisin! Ongelma on vaan siinä ettei vastaavia taida koskaan olla sen jälkeen jos pyörään on säätänyt usempia erikoisia osia.

Pyörän (ja muiden esineiden) rakentamiseen käytetylle ajalle ei ole markkinahintaa. Tuo vääristää suhdetta pyörään. Ongelmaa ei olisi, jos vakuutusyhtiö hyväksyisi jonkun hinnan pyörän rakentamiselle. Esim. 600 euron osat sisältävän fiksinkin korvaushinnan pitäisi olla yli 1000 euroa ja silti osien metskaamisen, testaamisen ja kasaamisen tuntitaksa jäisi pieneksi. Jos vakuutusyhtiö antaisi mukisematta sen reilun 1000 euroa, niin suhde pyörään ei tulisi niin ‘henkilökohtaiseksi’ koska sen korvaaminen toisella helpottuisi ja nopeutuisi huomattavasti. Nyt siis vakuutusyhtiöt tavallaan aiheuttavat kieroutuneen henkilökohtaisen suhteen kaikkiin pyöriin (ja muihin esineisiin) joiden hankkiminen ja kasaaminen on vaatinut runsaasti omaa työtä.

Usein tuota pyörän korostunutta henkilökohtaisuutta selitetään ulkonäöllä. Itse en siihen usko. Voisin vaihtaa pyörästäni melkein minkä tahansa osan eriväriseen jos korvaava osa vain olisi vastaava ja vähintään yhtähyväkuntoinen osa. Eri näköisissä pyörissäkin on satoja omaa silmää miellyttäviä ja siksi ulkonäkö ei loppupeleissä ole absoluuttinen kriteeri. Lisäksi silmä ja pää tottuvat nopeasti erinäköiseen. Mutta erilaiset ominaisuudet ja erilaisen geometrian sisältävissä pyörissä taas ei ole omaa kroppaa ja ajotapaa miellyttäviä. Eikä oma kroppa ja ajotapa mukaudu erilaiseen vaihtoehtoon.

PS. Tohon vakuutusyhtiöjuttuun ja pyörän todellisen korvausarvon ongelmaan ollaan miettimässä tuttujen kanssa jotain ratkaisua. Kerron jos saadaan jotain aikaan.

Pyörät saavat aikaan voimakkaitakin tunteita. Jo pois myydyt tai varastetut pyörät herättävät monenlaisia muistoja tilanteista, joita olen kokenut tilanteissa, joissa pyörä on ollut mukana. Siitä huolimatta pyörät ovat käyttöesineitä, joiden tarkoitus on käyttökelpoisuus tietynlaiseen ajoon.

Uuden pyörän kanssa ajaminen on aina voimakas kokemus, ja pian pyörään kasvaa tietyllä tavalla kiinni. Uuden pyörän ominaisuuksia arvostaa sen mukaan, miten se sopii ajateltuun käyttötarkoitukseen. Nyt kesällä sain rakennettua ensimmäisen fiksini, ja koska se sopi ajateltuun käyttöön erittäin hyvin, niin tunnesuhtautumiseni siihen muodostui voimakkaammaksi kuin toista pyörääni, kalliimpaa ja hienompaa cyclokrossaria kohtaan. Tärkeää minulle eivät siis pyöräilyssä ole tekniset huippuominaisuudet, vaan se fiilis ja ajamisen kokemus. Tunne muodostuu siitä, että pyöräily on sujuvaa.

Pyöräilyssä itselleni on erittäin tärkeä osa se vapauden tunne, jonka koen ajamisessa. Jalat eivät rajoita liikkumistani, liikkuminen on tasaista ja siitä tulee niin hiljainen ääni, että ajaminen hiljaisessa kaupungissa öisin on erittäin nautinnollista. Vapauteen kuuluu se, että voin lähteä ajamaan milloin vain, ja melkeinpä mihin vain. Jos minulla olisi aikaa ja rahaa, ajaisin myös maastossa ja alamäessä, jolloin vapauden kokemus voimistuisi. Koska elämme yhteiskunnassa, jossa on paljon rajoitteita, jää vapaudenkokemuksiin koukkuun. Ehkä puoli viikkoa voin olla pyöräilemättä, mutta sitten jo ahdistaakin. Tietenkin tunteesta voisi yrittää päästä eroon jollain muulla keinolla, mutta pyöräily on onneksi mahdollista.

On sanottu, että säännöllinen rytmi saa rauhoittumaan, ja siihen varmasti perustuu osittain se mielihyvän tunne, joka tulee pyöräilyssä polkiessa. Tämän fiiliksen muodostumisessa on usein kaupungissa esteenä muu liikenne, mutta fiilistä haetaan enemmänkin lenkeillä, kun taas kaupungissa pyöräilen yleensä töihin ja takaisin. Toisaalta puolen tunnin pyrähdys aamuisin saa olon pirteäksi ja energiseksi, joten mieluummin liikun pyörällä kuin ahtaassa junassa ja väistelen vastaan tulevia kävelijöitä ydinkeskustassa.

Tärkeä asia fiilistelyssä on itsellä myös estetiikka. Polkupyörät ovat mielestäni kauniita koneita. Kauneus on polkupyörän kokonaisuudessa: kauniit muodot ja värit, toimivuus, se, että kuvittelee tai kokee osien olevan toimivia, on tärkeä osa kauneuden kokemisessa. Toimiva kokonaisuus on esteettisesti miellyttävä, joten pidän esteettisesti monentyyppisistä pyöristä, vaikka en halua niitä omistaa.

Mielenkiintoinen aihe, joutui oikein pohdiskelemaan asiaa.

Mulle pyörät ovat käyttöesineitä, mutta kylmän funktionaalisuuden lisäksi niiden fiilis, design ja omaan elämään linkittyvät viitekehykset ovat tärkeitä. Omat kiinnostuksen kohteet ovat säilyneet suht samanlaisena varhaisteinivuosista asti, eli 80-luvun puolivälistä/loppupuoliskolta lähtien kun skeittaus, lumilautailu, graffiti , hc-punk ja hip-hop sekä niiden estetiikka kolahtivat meikäläiseen kovaa. Pyörä oli välttämätön kulkuväline, ja totta kai noiden muiden harrastusten ohjaamana sekin suuntautui helkaman kulkuripojasta aika äkkiä tuonne BMX- ja maastopyöräilyn suuntaan. Visuaalisesti näyttävää, vauhdikasta ja snadisti radikaalia touhua jota vanhemmat ei tajunneet ja röökipaikan urpot luokkakaverit väheksyivät… eli just täydellistä.

Eihän nuorella pojalla tietenkään ollut varaa ostaa uutta Haroa tai Muddy Foxia joten piti opetella tulemaan toimeen niillä mitä oli ja rakentamaan itse omat pyörät, samoin kuin myös hyppyrit, lumilaudat ja skeitit. Mallia otettiin sieltä mistä sai eli kaikki urheiluliikkeiden pyöräesitteet, television juicy fruit ja cocacola-mainokset sekä kavereilta ja kirjastosta lainatut lehdet tuli syynättyä aika tarkkaan, omia “pro modelleja” piirreltyä historian vihkoon ja sitten rakenneltua faijan autotallissa.

Nyt kun on taskuun kertynyt vähän enemmän pelimerkkejä ja kiinnostuksen kohteet vielä 34-vuotiaanakin ovat (huolestuttavan) samanlaiset kuin 14-kesäisenä, on sitten mukava haalia kaikkia niitä leluja ja kokemuksia joista skidinä vain haaveili. Ehkä tuo “menetettyjen nuoruusvuosien” takaisin ostaminen on joidenkin mielestä säälittävä merkki keski-ikäistymisestä, mutta kyllä mun mielestä härskin fillarin rakentaminen ja sillä kaahaaminen, vanhojen skeittileffojen fiilistely, aurinkoisena päivänä graffitin maalaaminen, surfaaminen tai gorilla biscuitsin keikalla daivaaminen on ihan helvetisti siistimpää kuin porchella päristely tai golfaaminen.

Mulle pyörä(t) on siis yhtä lailla oman persoonan ilmentymiä kuin käyttöesineitä. Ihan sama tajuaako kukaan muu miksi mun pyörässä on just joku tietty osa tai tarra. Joku Pinarellon Prince ei puhuttele mua lainkaan vaikka helvetin hieno pyörä onkin, mieluummin rakentaisin vaikka tarkan kopion jostain Pantanin Bianchista tai samanlaisen BMX:n kuin Elliotilla E.T.-leffassa.

Omaksitekeminen ja estetiikka näyttää olevan teillä pinnalla. Ja toisaalta sen korostaminen, että pyörät on koneita ja kuolleita. Minusta nimikysymys on edelleen kiinnostava. Esimerkiksi veneille annetaan nimiä, autoillekin silloin tällöin. Onko tosiaan niin, että ette käytä pyöristänne nimiä?

Etenkin fixi-piireissähän voi olla niin, että pyörälle ei ole luontevaa ‘tehdasnimeä’. Miten sitten toimitaan, jos on useita pyöriä ja pitää kertoa toisille, mistä pyörästä puhuu?

Meillä kotona majailevat foxi, focus mutta myös mitäänsanomaton kaupunkipyörä nimeltään city-karhu.