On aivan päivänselvää, että puuhastelu yksivaihteisten parissa muuttaa ihmistä: ajatusmaailmaa, sanavarastoa, pukeutumista, päivärytmiä jne. Sitä ei käy kiistäminen. Tämän topsun tarkoitus on sen sijaan dokumentoida jälkipolville, minkälaisia muutoksia yksivaihdeharrastus aiheuttaa lähipiirissä ja muissa perheenjäsenissä. Topicin ennalta arvattava johtopäätös lienee, että yksivaihteet vaarantavat oman ja läheisten henkistä tasapainoa. Jotta tutkimus olisi kliininen, on asiasta oltava kuitenkin kiistatonta näyttöä.
Aloitan kahdella tuoreella havainnolla omasta lähipiiristäni: 1) vaimoni on alkanut ilmaista mielenkiintoaan asioita kohtaan käyttämällä sanamuotoa “kiinnosta”. 2) Tämä lienee hieman kontroversielli, mutta 1-vuotias tyttäreni on alkanut närkästyessään facepalmata itseään. Onko asioilla yhteyttä keskenään ja voidaanko turvallisesti todeta, että syy on foorumin?
Kaverit vähän häpeää mun pikkulippalätsiä kesäisin, mutta eivät kehtaa oikein sanoa sitä ääneen. Pitäisi ehkä liikkua enemmän polkupyöräseurueissa.
Aika vähän on tullut hellasäröä onneksi. Esimerkiksi aina kun ottaa jonkun uuden sisäsäilytystä vaativan projektin, niin puoliso on ihan ok sen kanssa. Toisaalta hän sitten käyttää näitä tilaavieviä pyöräjuttuja kiristyksenä. Eli “Jos pidät kahta fillaria sisällä, niin saan valita olohuoneen tapetin”. Kai se tykkää kun sekin saa aina uuden pyörän kerran sesongissa.
Pomo nauraa mun lätsille. Ei osaa yhdistää niitä pyöräilyyn, vaikka tuun pyörällä töihin joka aamu. Se luulee lätsien olevan joku tupuhupulupu- perversio, ja kysyy joka toinen päivä, että jäikö ritsa himaan. Samoin Chromen polvipituiset fillarihousut naurattaa kovasti yhtälössä…
Työkaveri pisti ehdottoman kiellon puhua pyöristä/pyöräilystä töissä. Hän oli nähnyt koko yön unta ajavansa lahesta helsinkiin jollai tosi kiikkerällä pyörällä ja oli siten kovin väsynyt seuraavassa työvuorossa. Olen hyvin yksin nykyään asian kanssa.
Sukkikset ja kengät on ikuinen irvailun aihe, muutenki vaateparsi muistuttaa kuulema retkeilijää. Fiksi on osalle jengistä kirosana. Yritän olla puhumatta pyöräilystä. Myös pyörien lukitsemisesta käytetään termiä lukkohelvetti, koska se kakskyt sekkaa on ilmeisesti sietämättömän pitkä aika. Kovaa elämää.
Sellasta se on. Pyöräily ja pyörien laittaminen on meikäläiselle ja kumppanilleni yhteinen harrastus. Kun kumpikin on OK asian suhteen, että olkkarissa on tällä hetkellä kolme pyörää ja suihkutiloissa kaksi + työkaluja sun muuta pyöräkamaa ympäriinsä niin mikäs siinä. Yhdessä kasataan ja yhdessä ajellaan. Pyöräkulttuurissa inessä olevien ihmisten kanssa verkottuminen on asuinpaikkakunnalla vielä hieman vaiheessa, mutta piirejä kuulemma on…ne vain pitäisi löytää ja hypätä mukaan.
Opiskelukavereille sun muille pyörä on väline jolla mennään paikasta a paikkaan b ja jos siihen tulee kumin tyhjenemistä isompi ongelma, nostetaan kädet pystyyn ja työnnetään pyörä lähimpään pyörähuoltoon (ainakin 90% tapauksista näin). Toki olen sanonut, että saa meillekkin tuoda pyöränsä laitettavaksi mutta johtuen muutaman kilometrin pidemmästä pyörämatkasta keskustassa asuvat ihmiset vievät pyöränsä mieluummin liikkeeseen huoltoon ja maksavat itsensä kipeäksi. Taidanpa tästä mennä laittelemaan kesäypyörään vähän uutta osaa…peace! Ja merenneidolle rispektit olkkarin feng shuista.
Olen oppinut olemaan puhumatta pyöristä ja sen osista jo siinä vaiheesa kun huomasin ystävieni katselevan muualle kaukaisuuteen selittäessäni jo pelkistä kiekoista (tässä vaiheessa joudun yleensä selittämään mikä on kiekko, kts: vanne ). Yleensä pääsen lähemmäs pyöräkeskustelua kysymällä kysymyksen “missä sun pyörä on?” Tällöin vastaukseksi usein tulee “en mä voi ajaa sillä ku se ketju nitisee inhottavasti, en tiedä miks” tai “kumi on tyhjä ja se venttiili on varmaa rikki ja pitäis viedä se huoltoonkin…” Siinä vaiheessa on kiva tarjota apuaan (niinkuin saakki tossa kirjoittikin edellä) -tai ainakin parhaani mukaan pyrin aina auttamaan pyörien huoltamisessa.
Back in the day in 95’ kun pablo eli pbs eli pappis selitti mulle pyöristä ei mua kiinnostanut ollenkaan ja about 90% meni ohi + rupes vähitellen vituttamaan ne ikuisuudelta tuntuneet pyöränosapuheenaiheet. Nyt ymärrän, että kuinka raskasta kuunneltavaa pyöräselitykset voivat olla (sori pablo, et vitutti sun pyöräfiilistelyt).
Tänään sain taas havaita, kuinka eri asiat innostavat eri ihmisiä. Hehkutin kadulla näkemääni pyörää: siskoni hapan “i couldn’t care less” -ilme paljasti enemmän kuin tuhat sanaa. Tuli oma fiilis mieleen kun ei joskus itseänikään kiinnostanut
frendien kanssa puhutaan fillareista satunnaisesti vaikka suurimmalla osalla rakennetut fiksit tahi sinkulat onkin. Hyvä tasapaino pyöräminän ja muuelämäminän kanssa on ollut suhteellisen iisiä löytää kun ymmärtää, että kysymys on omasta jutusta joka ei ulkopuolista kiinnosta. tuntuu olevan joillekin liian vaikeaa. vrt. inttijutut jotka ei kiinnosta paskaakaan jos et ole käynyt inttiä.
tyttöystävän suhtautuminen pyöräilyyn on paikasta a paikkaan b. ei osaa korjata eikä huoltaa, minä osaan. tämä toimii. enskesäksi rakentelen itselleni mixtestä herrasmiespyörää, jolla tyttö tulee varmasti enemmän ajelemaan. sanoin että siitä tulee kuitenkin fiksi johon todettiin että “sitten opettelen ajelemaan sellaisella”. kasaan sitä sillä silmällä että se molempia miellyttää, mikä ei ole vaikeaa sillä maku on suhteellisen sama. kuulemma kiva kuunnella kun puhun pyöristä/pyöräilystä intohimoisesti. enkä sitä kuitenkaan usein tee.
mun ei ole pakko toitottaa sitä että harrastan pyöräilyä tai rakennan omat pyöräni ja huollan ne itse. pätemisen tarve täyttyy, kun jengi kuitenkin tietää harrastuksesta ja tulee kyselemään neuvoja milloin mistäkin. trikoille ei kukaan duunissa naura, kaikki ymmärtää että talvella ne on käytännölliset.
Kuulemma hänen mielestään hellyyttävää kun kohkaan pyöristä vaikka teenkin sitä varmaan liikaa. Tyytyväinen oli kun kasasin sille pyörän ensi kesäksi. Kaveripiirissä ei ole juuri aktiivipyöräilijöitä, mutta lapsellisella innolla silti vauhkoan asiasta tasaisin tasaiseen tahtiin sekä töissä että vapaa-ajalla, mutta ei ole tullut kauheasti valitusta. Joskus sääliviä katseita. Pidän ydinkaveripiirin foorumilla omaa pyöränrakenteluketjua jossa käyn lähinnä monologia harrastuksestani. Täällä en ole juuri kehdannut vauhkota koska en ole kovin ines skenes ja pyörätkin on kaikki budjettivehkeitä, jarrullisia ja NJS ja hifistelypalikat vain haaveissa.
Suurin osa kavereista vähintäänkin komppaa maanista pyöräurpoiluani. Moni parhaista frendeistä on ainakin jollakin tasolla aidosti kiinnostuneita pyöristä ja niillä liikumiseen liittyvistä asioista, jonkinlaista kunnioittavaa " vittu toi pystyy tohon " -meininkiä on havaittavissa myös. Toisaalta jatkuvan ja pakonomaisen speksaamisen ja jatkuvan persaukisuuden suhde huolestuttaa joitakin lähipiirissäni, hyviä ystäviä kun ovat. Mutta kaiken kaikkiaan tsygät ja tsygääminen on antanut mulle niin paljon että äärimmäisen positiivisesti siihen suhtaudutaan!
Yritän rajoittaa sisäpiirijuttuja ja pidän termit maallikkoystävällisinä. Nauran itelleni ku kerron rakentavani fillaria, josta tulee mun viides.
“Ai viides ikinä?”
“Ei, viides tällä hetkellä käytössä.”
Kyllähän sitä sitte apua kysellään ku pitää hankkia tai huoltaa jotain, ja mielelläänhän sitä ihminen avulias toiselle on. Tällä tavalla fillarifriikkiys ei tulehduta sosiaalista elämää.
Tyttöystävän kanssa sovittiin jo ennen yhteenmuuttoa, että kaks fillaria voi tuoda asuntoon. Niillä on paikkansa seinällä ja niiden mukana ei tule kuraa sisälle, ja tää on mun mielestä myös kiva homma. Enempää kuin kaksi ei oikeastaan tarvitsekaan, koska enintään kaksi on ns. välittömässä käytössä kerrallaan. Tai no kolme, mutta yks on vähemmän fiini, ni sitä voi pitää pyörävarastossa tai jopa pihalla.
Rakentelut hoituu duunipaikan Tyrmässä, josta löytyy kaikenlaisia työkaluja ja teline. Joten suotta noita olkkarin lattialle levittelemään. Onnekas tilanne itselleni ja helpottaa yhdessä asumistakin, kun tuo toinen ei ole ollenkaan pyöräilijä.
