äsken hain uusimman projektini, neljännen oman pyöräni matkahuollosta. vaimolle olen tehnyt pari.
kun pyörää talutin totutusti stemmistä (kumit puhki) pitkin helsingin kauniita katuja, tuli mieleeni tämä topic. nämä vehkeethän ovat kuin ystäviä. en omista koiria mutta jotain samaa siinä tunnesiteessä voisi olla. mulle tuli siellä matkahuollossa heti ensi silmäyksellä sellainen fiilis että toi on just mun pyörä, vaikka merkki on mulle ihan uusi. kauhean hyvältä pyörä tuntui heti kädessä, vaikken sillä ole metriäkään ajanut.
mun tunteeni pyöriäni kohtaan on aika syviä. useimmat pyörät on pelastettu kuleksimasta tuolta maailmalta. ne ovat olleet halpoja ja heikossa hapessa. olen niitä kiillotellut, paijannut ja rassaillut, kyllä te tiedätte. tällaisen perusteksän kautta objektista tulee aika läheinen. sen takia niihin liittyy paljon tunteita. jos se on peräti rakkautta niin sillähän ei olekaan järjen kanssa mitään tekemistä.
asiasta puheenollen, pyörän taluttaminen stemmistä on melkein yhtä siistii kuin pyörällä ajaminen.
Kerran olin jo myymässä fillarin kun runko on mulle vähän liian pieni. En pystynyt kun rakkaani huusi “älä jätä minua…”
Sen jälkeen teinkin sille perusteellisen keväthuollon. Ollaan ainakin tämä kesä vielä yhdessä.
Tilanteen mukaan. Fillareiden päästäminen maailmalle on helppoa, kun ne käyvät tarpeettomiksi. Eivät ne kuitenkaan ole kuin kokoelma rautaa, alumiinia, rasvaa ja pieniä määriä muita aineksia.
^ Eikö tän topicin tarkoitus ollutkaan olla vertaistukena kerääjille ja hamstraajille
Syy miksi itselle on noita kertynyt jokunen, ehkä jonkin mittapuun mukaan, liikaa on se että monessa tapauksessa pyörälle on saatu edes hetki lisää elinaikaa tai ainakin mahdollisuus siihen.
Lähes jokaisessa hankinnassa on hankintahetkellä ollut joku pakottava Syy hankintaan.
Mielellään kun niitä joskus tulee laitettua kiertoon, niin laittaa täällä. Hyvä todennäköisyys, että pyörä saa jatkaa hyvällä pidolla. Täällä osataan arvostaa kaikenlaisia pyöriä.
Mä oon aina myynyt pyöräni kun on alkanut rahat loppuun, ja lohduttanut itseäni ajatuksella, että onpahan nyt jollain hyvä fillari. Ei ole hetkeäkään kaduttanut, koska niitä saa myös aina uusia. Ja kuitenkin diggaat rakentaa niitä right ?
Kummasti tuntuu siltä, kuin itseltä olisi viety jotain kun kuulee että joltain toiselta on fillari pöllitty. Tietenkin erityisesti silloin jos itse olen rakentanut kyseisen ajokin. Kysehän ei ole pelkästään esineestä, vaan erityisesti siitä että sitä käytetään… siis kokemuksesta, mielentilasta, tjsp, jonka avain on se kaksrattainen väkkärä.
Oletko joskus kämmännyt fillarin myynnin ja haikaillut välinettä takaisin?
Viime syksynä arvoin tosi pitkään möisinkö hiilikuituisen Storckin maantiefillarini vain en... Taisi mennä muutaman yöunetkin. Raha vei lopulta voiton ja raha tuli tarpeeseen. Talvi on mennyt ihan huolettomasti, mutta nyt kun pari päivää sitten etupihalla näin pitkästä aikaa lumettoman tien niin välittömästi muistu mieleen Storck. Sen jälkeen onkin ollut tunne jossa yhdistyy kätevästi vitutus ja ikävä. Ja kun ottaa huomioon sen, että tiedän ettei tulevana kesänä ole massii hankkia samalaista fillaria takaisin niin ottaahan se kyllä päähän erittäin huolella.
On niissä fillareissa jotain mystistä, kun eivät irti päästä. Eräskin, jo vanhaksi kasvanut maastopyörä, on käytössä päivästä toiseen, vaikka kaupasta saisi uusia ja teknisesti paljon parempia… tai ainakin nykyaikaisempia. Mutta kun vanha fillari on kuin kolmas käsi tai jalka, siis osa sulavasti toimivaa kehoa. Jos kaupasta hakee uuden, menee tutustumiseen taas vähintään vuosi. Ei pysty millään.
kaikkea aikansa. hamstraajat vituttaa, minimalismi kiinnostaa. mulla jäi se järkevämpi fiilispohjalta ja senki vois vaihtaa johonkin oikeasti järkevään. esim. luistimiin tai kelekkaan.
