Mulla mennyt about just toiseen suuntaan kuin smurffilla, vanhasta ysärin alkupuolen stumpjumperista ysärillä “se sitten lähti”. Maastorekiä ollut moneen lähtöön ja pyöräily oli pitkään enemmän harrastus. Harrastuspyörät harrastusvaatteissa ja aina pyörät himaan yöksi (stumpjumper pöllittiin pyöräkellarista). Sit tuli kuntoilumielessä mukaan maantiepyörät ja spandexit. Hyötyajo on sit tullut vasta ton fiksin mukana, nyt neljä pyörää himassa ja feels_goodman.png.
Mut kiintsari rules kyl lujasti. Kävin heittämässä vuoden ekan kuntolenkin maantiepyörällä ja tuntui et se on jotenkin rikki kun polkimet ei työnnä eikä jaloilla voi moduloida nopeutta.
Ikää tulee lisää ja fiilikset senkun paranee. Bring it on, life.
Vuonna 1978 sain kymppivaihteisen retkikäyttöön. Välitykset 52/14 Puolan ja Unkarin tasangoille - 42/28 Sudeeteille ja Slovakian pikkumäkiin. Droppitanko. Kunnon tavaratelineet.
Lapsen synnyttyä droppitanko vaihtui suoraan. Oli helpompi vahtia liikenteessä sinne tänne säntäilevää pikkupyöräilijää.
Stadiin muutettua kaksi pyörää. Toinen pyörä (vaihteellinen) landelle suuntautuvia työmatkoja varten. Sinkulana hassu retropyörä.
Työpaikan vaihduttua keskustaan vaihdepyöräkin (alunperin suunniteltu sinkuloitavaksi) muuttumassa parhaillaan sinkulaksi.
Ikuisuusprojektina vielä alle seitsenkiloinen “pikkurillillä metroon” -pyörä todella näppärää kaupunkiliikennöintiä varten.
kyllä mä uskon, että tosta mun pointista saa kiinni. relativoida = suhteellistaa, pudottaa jalustalta; implisiittinen = julkilausumaton, otaksuttu.
eli nyt kun henkilö x on löytänyt oikean/järkevän pyöräilyn, huomaa hän kuinka hölmöjä(kin) juttuja on tullut pyöräilyyn liittyen tehtyä/harrastettua. lisäksi tämän varjolla voi nykyisin tehdä tiedostetusti hölmömpiäkin fiilisjuttuja, koska myös oikeinpyöräilee. ja tällaista arvottavaa näkemystä en osta. päivittäisen fiksuttelijan näkökulmasta moiset oikeinpyöräilyt saattavat näyttää hyvinkin hölmöiltä (vrt. relativoida-termi edellä).
harrastuspyöräily on kuitenkin loppujen lopuksi yhteiskunnallisesti varsin merkityksetöntä, pyöräily ylipäänsä ei (vrt. autoharrastajat & autoilu).
kid_scientifik - 16:01, 24.5.2013 »
harrastuspyöräily on kuitenkin loppujen lopuksi yhteiskunnallisesti varsin merkityksetöntä, pyöräily ylipäänsä ei (vrt. autoharrastajat & autoilu).
Mites noi ihmisten vapaa-ajan liikuntaharrasteet yleisesti ottaen? Yhteiskunnallisesti merkityksettömiä?
Oma kehitysvaihe on tällä hetkellä sellainen, että eniten kiinnostaa droppitangollisen vaihdemaasturin kasaaminen. Saattaa olla, että joskus tulevaisuudessa kiinnostaa jopa ajaa sillä.
Kare_Eskola - 14:32, 24.5.2013 »
Ainoa piirre, jossa olen havainnut vaiheita, on tekninen ymmärrys.
1) Kumi puhki, miten tämä kiekko irrotetaan? Jätän varastoon.
2) Kartiokuulanavan avaus ja putsaus onkin ihan kivaa.
3) Kyllä, osaan koota kisakäyttöä kestävän rossivaihdepyörän.
4) Innosta piukeana kasaan paskoista aihioista konvehteja ja hellin fillareitani erikoishuolloin.
5) Ei enää huvita, mutta teen välttämättömät huollot melko vähin vaurioin.
Tää on ollut mulle yks niitä voimaannuttavimpia asioita fillareissa. Sen verran halpoja ja yksinkertaisia vimpaimia, että kynnys niiden kanssa näpräämiseen ei noussut liian korkeaksi. Se fiilis, minkä saa, kun onnistuu läjäämään jonkin konkreettisen mekaanisen kokonaisuuden yhteen ja se vielä toimii, on jotain sellaista, mitä soisin mahdollisimman monen kokevan.
Sama. Minulla kun jäi mopovaihe elämättä eikä kotoakaan tullut juuri tekniseen käsityöhön harjaannusta, niin fillareiden kanssa leikkiminen on ollut nimenomaan voimaannuttavaa.
Olen oppinut, että teknisen laitteen voi purkaa, ymmärtää, korjata ja kasata. Ja sen jälkeen olen oppinut huoltamaan sitä niin ettei tarvitse…
NKOTB - 18:01, 24.5.2013 »
-- Se fiilis, minkä saa, kun onnistuu läjäämään jonkin konkreettisen mekaanisen kokonaisuuden yhteen ja se vielä toimii, on jotain sellaista, mitä soisin mahdollisimman monen kokevan.
Joo niimpä! Kolme vuotta sitten fillarit olivat mulle kauniita, mystisiä koneita jotka liikkuvat polkimia pyörittämällä, pysähtyvät jarrukahvoista vetämällä ja kääntyvät ohjaustankoa kääntämällä. (Niin ja niihin ketjuihin pitää ilmeisesti laittaa jotain rasvaa?)
Nyt osaan paitsi speksaa itselleni sopivan rungon ja oikeanlaiset osat siihet, myös kasata näistä ajokelpoisen, turvallisen ja vieläpä kohtuu hyvännäköisen pyörän. Se tuntuu ihmeeltä. IHMEELTÄ! En olekaan täysin kelvoton ihminen. Olen niiiiiin helpottunut.
Jos oikein haluatte nauttia konetekniikan ymmärtämisestä, hankkikaapa W. V. Forsmanin “Höyrykoneoppi” ja yrittäkää ymmärtää suunnanvaihtolaite “Stephensonin kulissilaite”. (Helsinki, Otava, 1922) (Sivut 184-188)
Se, joka todella vakavasti haluaa yrittää, voi tilata minulta PM:nä kopiot a.o. sivuista.
Edit:
Kirjaa liikkuu antikvariaateissa. Hinta 30-50 euroa. (Varokaa koneenkäyttäjille suunnattua lyhennettyä laitosta.)
Todella hämmästyttävää tekniikkaa! Kuitenkaan sitä ei ole vaikea ymmärtää. Moottoreita, akkuja, asentosensoreita, tietokoneohjelma - kaikki periaatteessa hyvin yksinkertaisia asioita. Silti kuitenkin pitää haukkoa henkeä katsellessa videota. Todella pitkälle on päästy moottoreiden paino/teho-suhteessa, akkujen varaus/paino-suhteessa, asentosensoreiden tarkkuudessa ja nopeudessa sekä tietokoneiden nopeudessa ja ohjelmoinnissa.
Ajatusketju oli tekniikan ymmärtämisessä. Polkupyörä on yksinkertainen laite ja se on helppo ymmärtää. Vastapainoksi toin yksinkertaisen, vaikeasti ymmärrettävän ja aikanaan yleisessä käytössä olleen laitteen. Ihan vaan aivovoimistelijoita varten.
Kiitos kuitenkin häkellyttävästä videoelämyksestä!
Jos halutaan esimerkkejä aivoja kiemuralle vääntävistä värkeistä jotka ovat oikeasti helkkarin yksinkertaisia, niin tasauspyörästö on imho paras niistä.
Väkipyörät muuten toimii molempiin suuntiin. Joskus ala-asteella rakentelin pyörästön narulle niin, että sain hinattua lennokin ilmaan nopeammin kuin mihin juoksemalla olisin pystynyt.
konkeli - 0:45, 25.5.2013 »
Jos halutaan esimerkkejä aivoja kiemuralle vääntävistä värkeistä jotka ovat oikeasti helkkarin yksinkertaisia, niin tasauspyörästö on imho paras niistä.
