tää on kyllä niin mun elämä kans. vaihtoehdot on just noi ”on paha kausi” ja ”ei oo niin paha kausi.” helevettiläinen.
sit kun on se paha kausi, mut pitää jotenkin tolkuissani se tieto että keskiviikkoisin pitää olla töissä pitämässä luokanvalvojan tunti mun mussukoille, koska niillä on niin paljon hätää ja scheissea elämässä että ne tarvii pysyvyyttä ja rakkautta. ja sit jotenkin ihmeellisellä tavalla se antaa omallekin elämälle sen merkityksen, kun tietää että Minulla On Tarkoitus.
ja sitten meen ja poljen ja Olen ja vähän aikaa kaikki on hyvin.
en oo varma meneekö tää sitten masennuksen piikkiin vai onko vaan filosofinen katsantakanta, mutta mää en oo onnistunu saavuttaan tollasta ajatusta tai tunnetta. ehkä kyse on filosofia jutuista ehkä, en tiedä?
kaikki on vähän turhaa ja mulla olemassaolemisessani ei oo tarkotusta, mutta se on itseasiassa ihan OK. muistaa vaan et oma vapaus lakkaa öbaut siinä missä toisen vapaus alkaa jos nää ei mahdu rinnakkain olemaan, ei pidä herroja eikä jumalia ja on muutenkin kiltisti nii hyvin tässä on pärjänny.
se taas sitten että on päässy (itte en henkilökohtasesti, mutta sää näköjään ainaki vähän) sellaseen asemaan elämässään missä kokee voimakasta merkityksellisyyttä tekemisestään on toki omansa ja kai sitä vois ajatella sitte niinkin että henkilöllä on tarkotus elämässään kun toi onnistuu.
ei tosin liity enää fillaroinnin psykedeliaan mut kuitenki. vois ehkä liittyä?
Ajan vain A:sta B:hen ja/tai huvikseni. En pidä lenkkiurheilusta niin en lenkkeile, ajan jos huvittaa, jään kotiin/käännyn takas jos ei. Koskaan ei ole tuntunut et pitäs ajamalla todistaa itselleen tai kellekään yhtään mitään. Kilometrit, sykkeet, kadenssit, kilot, keskinopeudet jne. on yhdetekeviä, ainoa mittari ja tavoite mulle on hyvä fiilis.
Arkipyöräilyssä oon harjoittanut mindfullnessia niin ettei turha paska vaivaa ja oon sen myötä nauttinut niistäkin kilometreistä enemmän. Ja löytänyt sellaisen fiiliksen et töihin meneminen ei oikeastaan tunnu pakkopullalta vaikka sitähän se pohjimmiltaan on.
joo, mullekin tää on aika uusi juttu, ensin oli 20 vuotta eksistentiaalista ahdistusta ja nyt sit toi valvontaluokka on ollut jotenkin henkisesti Tosi Iso Juttu. ehkä tää on se miksi jotkut ihmiset hankkii biologisia lapsia?
ja siis joo, pyöräilyn tsykedelia ehkä jo jäi sivummalle, hups!
Viimevuosina oon jonkinverran onnistuneesti integroinu semmosen et kun mä päätän tehdä jotain, mä en neuvottele itseni tai muiden kaa enää siitä alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeamisesta. Esimerkiksi illalla pakkaan kamat että meen pyörällä töihin huomenna, aamulla sataa ja väsyttää, voivoi kuitenki mennään vaik mun sielu huutaa auton käynnistämistä. Se millon mä sit keskustelen itseni kanssa näistä on suorituksen jälkeen, melkeen ikinä ei kyl oo jälkeenpäin harmittanut se et pysyy suunnitelmassa. Toki force majeuret erikseen enkä mä nyt ihan aina tässä onnistu.
Mut se ajatus tässä on se, et oon tajunnu et ainakin mun mieli toimii silleen, et eka tulee tunne ja sitten syyt. Usein se oikea syvimmäinen syy ei liity mitenkään niihin mielen perusteluihin, vaik sitä on vaikea havaita. Se että on joku ajatus, tai joku tunne, ei tee siitä ”totta”. Uskon että moni mun ajatuksista ja tunnetiloista on vaan joku kemiallinen/fysiologinen reaktio mun kehon muihin toimintoihin eikä sellaisia ole pakko totella.
Kuunnella on tärkeää, mutta tottelu on valinnaista, ja usein tälläsis tilanteis on hyvä katsoa tilannetta ulkopuolelta ja miettiä onko tullut kehosta ja mielestä pidettyä hyvää huolta kun tää x juttu ei nyt maistu, mutta ei sinne esim. nukkumaan tai syömään terveellisesti kesken lenkin tarvi lähteä.
Joten jollain pitkäl lenkil emmä yleensä anna sen sisäsen pikkulapsen huutamalla saada tahtoaan läpi, tehdään mitä päätettiin ja jutellaan sit jälkeenpäin
Kaikkea hyvää toivon teille, jotka kamppailee vaikean masennuksen kanssa. En osaa mitää järkevää sanoa siihen, mutta välitän teistä.
Viimeiset monta vuotta tän vuoden alkuun asti tullut ajettua työmatkaa 5 päivänä viikossa vuoden ympäri ja muu ajo on jäänyt vähemmälle. Kun vaihdoin duunia niin iski etätyöpakko luultavasti loppuvuodeksi, ja sen myötä ajamattomuus kalvaa mieltä monta kertaa päivässä. Kahden lapsen kanssa kotona ei työpäivän jälkeenkään voi niin vaan lähteä, ellei ole hyvällä varoitusajalla sovittu jotain ajoa jonkun muun kanssa.
Käytännössä suuri osa viimeaikaisista ajoista on olleet viikonloppuisin lasten päiväuniaikaan osuvia 2-3h ajoja jos tähdet on oikeassa asennossa, ja silloinkin alkaa ahdistaa kun pitää valita meneekö ns. lenkkiä, maastoa vai päämäärättömästi fiksitykittelemään.
Oon pitkään miettinyt että pitäisi koittaa ottaa vähemmän paineita ajamisesta koska valinnat tässä tapauksessa ei pitkälti ole omissa käsissä. Jostain syystä pidän kirjaa about kaikista kilsoista, mikä varmaan pahentaa tilannetta. Mielessäni randoilen joka viikonloppu satoja kilsoja, mutta en tiedä tekisinkö niin oikeasti jos olisi mahdollisuus. Positiivista tässä kaikessa kuitenkin on se, että aina kun pääsee ajamaan niin se on mukavaa ja sairaan tärkeä henkireikä tässä tilanteessa.
Mielenkiiintoinen aihe ja keskustelu. Jaan omat viisi senttiä lähinnä randoilun näkökulmasta.
Mä olen pitkillä ajomatkoilla paljonkin pohdiskellut näitä henkisen puolen aiheita. Ensinnäkin jaksamista ja mielenkiinnon säilymistä edesauttaa matkan jakaminen useisiin mikrotavoitteisiin tyyliin “Kun vielä 30 kilsaa vedät, niin pääset syömään” tai “20 kilsan päästä alkaa kivempi tieosuus”. Se on todellakin masentavaa ajatella niin että “nyt oon vetänyt 100 kilsaa ja ei hittolainen vielä tuplasti sama ois jäljellä”, mutta sillehän ei voi mitään että tuollainenkin ajatus aina käy mielessä. Mutta kuten ylempänä jo mainittu, niin antaa tulla - se kyllä väistyy siitä kun mieli mukautuu.
Sitten ns. ultramatkoilla tapahtuu itsellä jossain toisen tai kolmannen päivän aikana se, että ruumis ja mieli menee sellaiseen ylläpitomoodiin, jossa mikään ei enää tunnu miltään ja ajatus on kirkas. Asiat vaan tuntuvat tapahtuvan ilman sen kummempaa miettimistä (tosin joku vesisade tai raju vastatuuli voi siltikin välillä vähän viedä tuota blissiä pois). Tää on varmaan vähän niinku sellanen randoilun vastine runner’s high:lle ja yksi syy miksi tulee ajettua noita matkoja ja tapahtumia ylipäänsä.
Mulle vaikein hetki ajon aikana on varmaan se, kun määränpää alkaa lähestyä. Ajatus alkaa shiftata siihen, kuinka kohta tää kaikki on ohi, pääsee kunnolla lepäämään, saunomaan ja sen sellaista. Harmillisesti tuo tekee viimeisistä kilometreista usein loputtoman tuntuiset. En oikein ole keksinyt aseita tuota vastaan tähän mennessä. Ja lähes yhtä vaikeaa on itse lähteminen ja alun epäilykset siitä kuinka sitä tulee suoriutumaan. Mielessään kehittää kaikenlaisia vastoinkäymisskenaarioita, mutta onneksi nää hälvenee tosiaan melko piakkoin kun pääsee vetämisen makuun.
Itsehän en aja kovin pitkää pitkää matkaa, ja omat ajelut jonnekin 250km asti kerralla, mutta hyvin samantyyppistä menoa itselläni. Koitan pilkkoa mielessäni noi ajot pienempiin osiin, eli just toi “vielä 20 km ja voi pitää kusitauon” yms. Ja joo, matkasta riippumatta just noi viimeiset kilsat ovat ehdottomasti vaikeimmat, kun mieli huutaa, että olispa jo perillä.
Tajusin myös, että kun käyn arkisin ajelemassa, kuuntelen aina muusiikkia, kun taas pidemmillä lenkeillä en ja olen mieluummin ajatuksissani ja ympäristön ääniä kuunnellen.
vähä eri kulmasta horinaa,
Pyöräily on kyllä tällä hetkellä yks tärkeimmistä henkirei’istä. Huomaa että työmatkat polkiessa pää pysyy paremmin kasassa ja parhaimmillaan se on aina puol tuntia - tunti hiljaista aikaa itsensä kanssa yltiösosiaalisten ja kiireisten työpäivien jälkeen. Toki sitten viikonloppusin pitää pyöräillä ihan vaan pelkäksi iloksi ja meinaa välillä jäädä välipäivät pitämättä.
Välillä vähän liiankin toimiva ahdistuksenhallintakeino ja huomaan karkaavani monia ikäviä asioita ja tehtäviä pyöräilemään ja saan sillä muka tekosyyn venyttää niiden tekemistä tuonnemmaksi. Tuntuu että ahdistuneena tulee pyöräilyajatuksiin ja sorateille karattua helpommin ja helpommin. Taas tällä viikolla tuli laskuista muistutuksia, kun oon rahahommista ahdistuneena karannut mankeloimaan suoraan töistä ja sen jälkeen nukkumaan, rinse and repeat.
Matkat ei oo mahottoman pitkiä, saati sitten mitään ultrasuorituksia. Mutta kyllä niihin aina saa koko päivän kulumaan valmisteluineen. Lähden yleensä katselemaan maisemia ja mukavia mestoja rauhassa sen sijaan että pyrkisin ajamaan lenkkiä ja tuijottamaan mittareita. Sen verran että sykkeitä yritän tarkoituksella pitää avulla ja sitä en tajua tuijottamatta mittaria.
Työmatkan suorittaminen kelissä kun kelissä ei oo vaikee, mutta jotenkin toi viikonloppujen liikkeellelähtö on aina ihan saatanan tuskasta ja itsesabotaasi alkaa jo edellisenä iltana.
Kantsii muistaa sekin, että fillarointikin on osa elämää ja kaikki kuormitus – itselle positiivinenkin – on kuormitusta. Ite vedin itteni uuvuksiin pääasiassa tykittämällä varsin vaatimatonta työmatkaa kovaa edestakaisin joka arkipäivä ja nukkumalla huonosti. Eli joskus ajohalujen puute voi kyllä olla myös hermoston vihje siitä, että palautuminen ei ehkä olekaan ollut riittävää.
Sellainenkin yksinkertainen juttu voi vaikuttaa näihin fiiliksiin, että verensokeri on päässyt putoamaan. Ainakin itse olen huomannut, että vähän snacksia takataskusta ja meno maistuu taas paremmin myös henkisesti.
näinhän se on. helkkari kun on ollut kova pala hyväksyä oma kuolevaisuus, se että mä vain en pysty moneen asiaan mihin pystyin ennen. mut se on elämää vaan, ja on kyllä kans ihanaa että on sit samalla tullut jonkunlainen rauha omaan olemiseen mitä burnoutia edeltävinä vuosina ei ollut.
Meillä samat, koronasekoilut kun lähti vuosi sitten tulille niin välttelin etäopiskelun opettelua varmaan yhen 8kk ja ajelin varsinkin keväällä suht maanisesti lenkkiä. No, kohta on paperit kourassa ja kunto on kova, että ei kai siinä lopulta niin huonosti käyny.