Hyvät 80- ja 90-luvun maantierungot, onko niitä?

Ach… ja ihan nimeltä mainiten jotain mielipidettä… en minä mistään mitään tiedä.

Vastataan nyt kuitenkin ja rajataan se nyt ensin tähän:

" Mihin käytännön seikkoihin kiinnittää huomiota metsästettäessä “vaarin vintiltä”
sinkula/fiksikelpoista geometrialtaan tiukempaa maantierunkoa? "

Ensiksikin: Jollain pyörän koon laskurilla pitäisi selvittää itselleen lähimain
se oikea rungon koko, jota edes yrittää jatkossa metsästää.

Tuossa voisi olla yksi laskuri:

http://www.competitivecyclist.com/za/CCY?PAGE=FIT_CALCULATOR_INTRO

Tuo mittaussarja antaa kolme erilaista rungon mitoitusta, ns. kilpamitoituksen,
Eddy (Merckx) mitoituksen ja perinteisen ranskalaisen mitoituksen.

Noissa mitoituksissa ainakin minulla stemmin pituudeksi tulee 11,1 sentin ja
12,8 sentin välille tulevia mittoja, aina sen mukaan, minkä tavan noista valitsee.

Stemmejä saa todellisuudessa helposti väleille 50 milliä - noin 120 milliä.
Tuota pitemmät joutuu jostain tilaamaan. Noita lyhyempiä löytää helposti
taas vanhoista laadukkaista naistenpyöristä. Ne ovat myös yleensä siltä
pystyvarreltaan vähän pitempiä, korkeampia, kuin miestenpyörien stemmit.
Näin olen huomannut.

Voisi olla perusteltua metsästää tuo runko ihan perinteisillä maantiepyörän
mitoilla varustettuna, ja sitten säätää sitä ajoasentoa maun ja käyttötarkoituksen
mukaan sillä stemmillä, valiten juurikin esim. kaupunkikurvailuun lyhyempi ja
pystympi ajoasento vanhalla naistenpyörän lyhyellä ja korkealla stemmillä.

Jos sitten joskus se maku muuttuu, niin runko mahdollistaa paluun takaisin
maantielle, koska se kuitenkin ON oikeankokoinen omistajalleen.

Kaupunki kurvailuun edelleen jokin criterium pyörä on omiaan, niissä on keskiö
korkeammalla ja lyhyempi vaakaputki. Nehän ovat korttelikilpailuihin varta vasten
tehtyjä. Myös cyclocross pyörissä on lyhyempi vaakaputki, kuin vastaavissa maantie
pyörissä. Ohuemmalla renkaalla niihin mahtuu myös lokasuojat. Samoin vanhoissa
italialaisissa kilpapyörissä on suhteessa aika lyhyet vaakaputket suhteessa korkeuteen.

Mutta: suosittelen siis ensin käyttämään noita laskureita, ja niin, että joku on auttamassa
niiden mittojen ottamisessa. Itse noita on hyvin vaikea mitata oikein. Ne oikeat mitat
ovat nyt hyvin tärkeä juttu. Pienikin virhe voi pilata mittauksen. - Tämä on oikeasti
nyt se hyvin tärkeä asia.

Maantiekilpurin klassiset runkokulmat ovat molempiin putkiin noin 73 astetta.
Tällä syntyy vakaa ja rauhallinen maantiepyörä, joka samalla on myös herkkä.

Jos satulaputki kallistuu enemmän taaksepäin, se vie painoa enemmän takarenkaalle
ja paino eturenkaalla kevenee. Se tekee pyörästä herkemmän oloisen. Tuota geometriaa
sanotaan “Century” geometriaksi ainakin Merckxin vanhoissa esitteissä. Merckx oli
itse pitkä mies, ja pitempi ajoasento avaa paremmin rintakehää ja helpottaa hengittämistä.

Vastaavasti triathlon pyörissä ko. satulaputken kulma on muutettu toiseen suuntaan
ja pystymmäksi, ja koko kuskia on kierretty kuvitteellisen poikittaisakselin suhteen
enemmän etunojaan ja etukenoon. Näin on saatu enemmän makaava ajoasento, joka
sitten vaatii jo sen aika-ajo tangon ainakin pitempään jatkuessaan.

Mutta: se 73 astetta on se hyvä lähtökohta. Jos se jostain syystä kovasti tuosta
poikkeaa, siihen poikkeamiseen on jokin syy, ja se syy olisi hyvä selvittää itselleen
ennen sen rungon ostamista.

Emäputken kulmaksi on myös vakiintunut ainakin teräsrungoissa tuo noin 73 astetta.
Jos kulma loivenee, rungosta tulee yhä stabiilimpi, tai toisten mielestä laiskempi.
Triathlon pyörässä tästä on etua, kun ajaa sillä aika-ajo tangolla ja sen tangon
päällä rötköttää. Kaupunki kurvailussa arvostetaan ilmeisesti toisensuuntaista
ajogeometriaa, jossa emäputki on jyrkemmässä kulmassa kuin 73 astetta.
Siihen ohjauksen herkkyyteen vaikuttaa myös sitten sen haarukan taivutus, tai
oikeammin se, mihin kohtaan renkaan kosketuspiste maahan tulee suhteessa emäputken
lävitse vedettyyn kuvitteelliseen suoraan linjaan. Mitä lähempänä linja ja kosketus
piste maahan keskenään ovat, sitä herkemmältä se ohjaus tuntuu.

Asia kannattaa selvittää itselleen noista kuvista, ja avainsanat ovat trail ja rake.

Seuraavana kohtana on se rungon laatu…

Se taas jakaantuu kahteen kohtaan: materiaaliin ja siihen vaivaan, joka on yksityiskohtiin uhrattu.

Laatu on minusta mitta niiden yksityiskohtien äärimmäisen yksityiskohtaisesta ja oikeaoppisesta
teknisestä toteuttamisesta, joka on aina samalla myös siroa ja kaunista katseltavaa.

Materiaalista:

Sanotaan nyt näin, että kaikki nimi valmistajat tekevät hyviä putkia. On kuitenkin
yksi, jota minä pidän parhaana. Se syy on vain se tekotapa, Mannesmann käyttää
siinä menetelmää, jossa putki aletaan vetää keskeltä levyä, ja levy pingotetaan
vetämällä tuurnan päälle. Sitten hyvin vanhalla ja hyvin nokkelalla ja hyvin saksalaisella
tavalla putkea taotaan askeleittain aihiota edestakaisin siirrellen. Putki siis taotaan
koneellisesti tuurnan päälle koko pakettia edestakaisin siirrellen ja sitä pyörittäen.
Kallista ja aikaa viepää puuhaa.

  1. Jokainen kohta putkesta taotaan, jolloin se on hyvin tiivis ja tasa-aineinen ja mittatarkka.
  2. Putkessa ei ole tekotavasta johtuen minkäänlaista saumaa.
  3. Edestakaisesta askeltamisesta johtuen putken aine ei ole liikaa venynyt mistään kohden.

Pinarello teki esim. Indurainille pyörät juuri tällaisesta Oria nimisestä putkesta. Tyypillisesti
noin tehtyjä putkia käytetään esim. kemianteollisuudessa. Siellä siitä saumattomuudesta on
etua.

Mutta: Myös vetämällä tulee hyviä putkia, ja ilmeisesti ei se saumakaan siinä putkessa
mitään haittaa, koska hyviäkin pyöriä tehdään myös saumatuista putkista.
Vedetty vain ei ole ihan niin mittatarkkaa ja tasaista, ja hitsatussa saumassa on materiaalin
erosta johtuva epäjatkuvuus, johon esim. korroosio voi iskeä helpommin.

Eli jos ja kun siitä parhaasta putkesta puhutaan, niin minusta se on tuo takomalla tehty.
Se ei ole kovin tunnettua, koska valmistajan fokus ei ole pyörämaailmassa, vaan lähinnä
kemianteollisuudessa.

Valmistaja on siis saksalainen Mannesmann.

===

Niistä rungon yksityiskohdista, niitä on muutama kohta joita ainakin minä katson.

Rungon takakolmiossa on jarrulle se poikittainen silta, ja siellä alhaalla on renkaan
edessä ja keskiön takana yleensä sellainen pieni poikittainen putki. (tämä alapiena
puuttuu esim. Merckx Corsa Extrasta, joka muuten on aivan huippupyörä)

Näiden pienten putkien liitos niihin haarukan pitkiin putkiin kertoo minusta
sen valmistajan paneutumisen asteen siihen täydellisen rungon rakentamiseen.

Kauneinta työnjälkeä tuossa kohden on vanhoissa Maseissa jostain 70-luvulta.
Poikittainen pikkuputki oli avarrettu molemmista päistään kuin trumpetin suu, ja
suu oli muotoiltu sopimaan täydellisesti haarukan pitkiin putkiin. Tämä yksi ainoa
yhdestä kappaleesta muovattu osa sitten oli juotettu kiinni. Kaunista ja hyvin
täydellistä.

Esimerkkiä oli vähän vaikea löytää, mutta tuossa on yksi:

ja tuosta isonnettuna yksi kuva siitä punaisesta masista:

(muuten: tuo runko on minun mielestäni liian paksusti maalattu ja lakattu)
Tuossa näkyy se tinkimätön tapa tehdä tuo kohta yhdestä ainoasta kappaleesta. Sama koskee
sitä jarrun siltaakin.

Toiseksi paras tapa on ainakin vahvistaa tuo liitoskohta ja jopa keventää tuo vahvistus.
Muhvin rei’ittäminen avittaa vielä sitä juotosaineen leviämistä muhvin alle. Olkoon siitä
esimerkkinä tuo seuraava kohta:
http://www.classicrendezvous.com/USA/Masi_USA/GrandCrit_4016/masi_12.html

Kolmas kohta on sitten outo, ja hyvin harvalla valmistajalla tuo on täysin kohdillaan.
Se on satulaputken halkion pohjan poraus pyöreäksi. Tuo näkyy vähän huonosti
tuosta http://sexyracebicycles.blogspot.com/ -sivun alareunassa olevasta
kuvasta Beretta pyörän satulaputken suuaukosta. Halkion pohjan pitää olla
poraamalla “suljettu” ja siis tavallaan isommalla säteellä pyöristetty, ettei
halkeaminen jatku putkea pitkin alaspäin. Tämä on se merkki täydellisestä
metallityöstä ja täydellisestä tinkimättömyydestä. Siitä, että homma on tehty
oikeasti ajatuksen kanssa.

Vähän sama asia, kuin että oikeasti hyvässä ruokapaikassa leikataan ne tomaatin
puisevat kannat irti jo keittiössä, eikä asiakkaan lautasella asiakkaan toimesta.
Keittiömestari joko tajuaa tämän asian, tai sitten ei.

Jos satulaputken halkiota ei ole viimeistelty oikein, se kannattaa siis tehdä itse.

Pääpiirteissään kaikki osaavat valmistajat tekevät sen pääkolmion hyvin ja
kauniilla muhvityöllä, mutta vain mestarit tekevät täydellistä työtä aivan
hamaan loppuun saakka kertaakaan sortumatta oikaisemaan ja sortumatta
“kyllä se nyt jo välttää” asenteeseen.

No joo, olihan sitä jo tässäkin… mielipiteitä… tomaatinkannoista…

Hyvää juhannusta itse kullekin Teille yksivaihde netissä.

Tuure

-.-

Edit: Tuosta löytyi se haluamani kuva siitä, minkälainen sen satulaputken
halkion pitäisi olla: http://bhovey.com/Masi/MasiBits/PresCast.htm