Huom, ei työpoliittinen diskurssi. Sille on oma topi.
Twitteriä lukiessa on viime päivinä käynyt mielessä että jonkinlainen työssä selviämisen vertaistukitopi vois olla paikallaan.
Siinä mielessä aika etuoikeutetussa asemassa olen, että ehdin tunnin olla tänään duunissa kunnes päätin laittaa saldot käyttöön ja lähteä kahville miettimään vaihtoehtoja.
Ittee rassaa eniten se että työkuormitus on joko 150% tai 50%.
Eli burn-out tai bore-out.
Hyvä topaasi. Itselläni asiat sinänsä hyvin, ainakin nyt vuoden loppuun, mutta jotenkin ei kyllä jaksaisi.
Ehkä vanhan ihmisen käninää, mutta tuntuu kyllä siltä, että ennen, eli n. 10 v. sitten sain ainakin itse tehdä sitä työtä mihin oli palkattu. Nyt aika menee palavereihin ja kanban-tauluihin ja siihen, että pitää varata lisää kokousaikoja ihmisille, joiden kalenterit on jo täynnä ja ties mihin.
Oikeasti haluisin vain lukea kirjoja ja pyöräillä uimaan.
Perus haaveilu ittelä on se että saisko harrastuksista tehtyä elinkeinoa. Mutta olisko sekään sitten siistii…
Sellainen etulamppujen loiste tunnelin päässä on, että noin 4v päästä tuo jälkikasvu olisi täysi-ikäistymässä ja yhtä aikaa olis kämppä maksettu. Eli kustannukset pitäisi pudota todella rajusti.
Siin kohtaa kieltämättä himottais heittää läppäri nuotioon ja kusta päälle. Mennä tekee jotain työtä missä tulokset näkyy fyysisesti, tms.
Phuuh, työssä jaksamisen kanssa tässä nyt on tullu painittua jokusen vuoden. Viimeisen kolmen vuoden saldona on yli 100 sairauspoissaoloa per vuosi uupumuksen ja vaikeutuneiden pollaprobleemien vuoksi.
Nyt taas toipilaana 80% työajalla jouluun asti ja siihen vielä lisäksi muutama lomapäivä per työvuorolista. Tässä ois tarkotus taas keräillä jaksamista ja samalla terapiassa purkaa syitä miksi uuvun työpaikasta riippumatta. Kyl sitä ens vuonna vois olla tarpeen duuniakin vaihtaa, mutta palaudutaan nyt enste.
haluaisin päätyä duuniin missä voi käydä 8h ja lähteä kotiin tekemään sitten niitä mielenkiintosempia juttuja.
ennenkaikkea:
miksi turhaan terapiassa kun internet?
minulla paloi kynttilä loppuun viime talvella kun kolmen vuoden kotietätöiden jälkeen en enää saanu nukuttua omassa sängyssä. nyt on etätoimisto ja pärjään taas vähän paremmin. tunnistan ton @Grobian:in pointin, että tuntuu kuin kaikki yritykset kehittää mitään työpaikalla kilpistyy toivottomaan yritykseen löytää johdon kalenterista yhteistä kokousaikaa.
olen ollut ikäni internetissä ja tässä sitä silti ollaan 
Mieti kuin huono tilanne ois ilman tätä!
Tämä.
Ja kuitenkin se ratkeaa niinkin yksinkertaisesti, että kaikille varataan samasta kohtaa joka viikko aika sisäiselle kokoukselle. Kukaan ei buukkaa siihen mitään ulkopuolista jne. Ja sitten jos sisäistä kokousta ei ole tarpeen pitää jonain viikkona, niin kaikki on vapaat tekemään omia hommiaan, joita kai aina on vähän rästissä. Ja ellei ole, sen parempi ja voi tehdä, mitä huvittaa. Suosittelen siksi valitsemaan kokousajankohdan iltapäiväksi.
Oma jaksaminen tällä hetkellä melko mallillaan. Tuossa heinä-elokuun vaihteessa oli hetken tunne, että olen vähän ulkona työkuvioistani, mutta syy siihen selvisi kun katseli kalenteria taaksepäin. Edellisen 14 kk aikana olin ollut 60% ajasta lomalla, kun olin pitänyt isyys/vanhempainvapaata kahteen otteeseen ja vuosilomat päälle.
Nyt isyysvapaat on vapailtu ja pari kk ollut yhtäjaksoisesti töissä taas. Kyllä tämä tällainenkin menettelee.
itsehän olen vain koulussa ja hyväntekeväisyyshommissa joku max. tunnin päivässä, mutta nyt on kyllä hommat nousussa. jotenkin tosi sekavaa että miksi näin, mutta onpahan vaan. Jotenkin joskus hommat vaan naksahtaa paikalleen ja jää paikalleen.
Ei nyt voi sanoa että elämä olisi mitenkään liian helppoa, mutta jos tyydyn siihen että se on vaikeaa mutta hetkittäin tyydyttävää niin siitä voi tulla helpompaa. Mutta se ei tuu pakottamalla.
Tunnistaakohan mut tästä, no aivan sama. Olen viimeisten vuosien aikana vaihtanut työpaikkaa vähän turhankin usein syystä että, kronologisessa järjestyksessä, 1. startuppifirmaan unelma-alalle 2. startuppi ei lähtenytkään lentoon 3. en jaksanut jatkuvaa ylityötä enkä mahdottomia aikatauluvaatimuksia megakorporaatiossa 4. en jaksanut vanhoillisia toimintatapoja perheyrityksessä.
Kohta ehkä 5. sillä tänään tulin aamulla toimistolle ja allekirjoitin lomautuslapun. Sit ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi TE-toimistolle. Nauratti aivan valtavasti listalla ollut ammattinimike Koodi ei käytössä joten valitsin tietty sen. Toivottavasti oppivat sanitoimaan syötteensä, jos tiedätte mitä tarkoitan.
Skippasin lounaan, sillä videohaastattelu mahdolliseen uuteen paikkaan venähti reilusti pitemmäksi kuin sille oli varattu. Tuon lisäksi toinenkin rekryprosessi on edennyt haastattelukierroksille.
Jaksaminen on ihan OK tasolla, enemmän harmittaa et kaikki luotto nykyiseen työnantajaan romahti aivan täysin viimeisen puolen vuoden aikana. Tässä olis ollu kaikki hyvän eläkeviran edellytykset muuten.
Mulla on ollut jaksaminen yllättäen parempaa sen jälkeen kun sain kroonisen sairauden diagnoosin ja 80% työajan. Mut on tää peruskouluhomma vähän semmosta kun tässä vuoden sisään on ollu muhun kohdistuvaa
Niin aika paljon saan tykätä opena olemisesta että huvittaa mennä huomennakin töihin.
hyi hemmetti, aika karua. kyllä mä mieluummin pysyn suljetulla osastolla duunissa.
30v it-alalla, ensin itsekin koodia näpränneenä, nyt heiluttelen käsiä ja otan kiukkua vastaan asiakkaalta ja omalta väeltä - kaippa tätä tekee, jos ei lotossa osu. Vielä jaksaa.
Sivujuonteena tuo 40v musahommissa on opettanut aika hyvin, miten toimia eri kohdassa maailmaa/spektriä/whateva olevien kanssa normiarjessa ja joskus vähän kriisissäkin, tai keskellä yötä ja väsyneenä - en tiedä miten tän sanoittaisi CV:hen - ainakin yks keikkamyyjä oli sitä mieltä, että pärjäisin road managerina melkein minkä vaan ryhmän kanssa (eli säätövaraa löytyy, heh) =)
Sen ainoan kerran kun yhdessä entisessä it-työpaikassa oli lievää väkivallan uhkaa, oli kun joku amerikan isopomo oli rikkonu läppärinsä kiintolevyn ja menin ja kysyin huolettomasti backupeista. Käsi virittäytyi jo aika pitkälle taakse, mutta sitten hällä varmaan joku korvaustaalan kuva vilahti silmissä ja homma tyrhetyi. En viihtynyt kauaa tuolla.
Yks burnoutin kaltainen joskus 2000-luvun alussa ehkä, luuli että maailman saa valmiiksi kun tekee vaan. Ei tullut. Niin, ja luokanopehan musta piti aikoinaan tulla, mutta kun pääsykoekirjaa ei saanut lainaan kirjastosta, niin homma jäi 0,5 pistettä vajaaksi ja varasuunnitelma tietojenkäsittelyOPIN opinnoista tuli käyttöön (ai valmistuminen, no way, ei ysärillä semmosia tehty…).
Muita duuneja ollut: musakaupan setä, koulunkäynnin avustaja, päiväkotiapulainen jne.
Voitit pelin.
Omaan työssäjaksamiseen vaikutti todella positiivisesti se, että myi auton helevettii ja rupes hinkuttaa pyörällä joka päivä. Rytmittyy päivä hyvin siten, että aamu alkaa lenkillä, sitte käy vähän pyörimässä koulussa oottaen, että pääsee taas kohta ajamaan. Aika hyvin myös unohtuu päivän surut ja murheet polkiessa.
Opehommissa ehkä kuormittavinta on nähä noita pahoinvoivia oppilaita, joille koulu ei sillä hetkellä ole oikea paikka, mutta ei oikein ole mitään muutakaan paikkaa.
Lähes 1000 oppilaan peruskoulun puolelta päivää. On melkosta menoa ja meininkiä päivästä toiseen, kun koulurakennukseen mahtuisi mukavasti ehkä 700. Silloin tällöin tekisi mieli tehdä jotain tietotyötä esim. sellaisessa ympäristössä, jossa desibelit eivät ole katossa 50% päivästä. Oppilaillakin on jos jonkinmoisia huolia ja murheita, moninkertaisesti isompia ongelmia kuin mihin olen omassa keskiluokkaisessa elämässäni ikinä törmännyt.
Työolot ja emotionaalinen kuorma olivat tekijöitä, jotka melkein ajoivat pois alalta jo ennen valmistumista, mutta kyllähän tuolla on jo useamman vuoden viihtynyt. Työt jää pääosin töihin ja vapaa-aikaakin riittää sopivasti. Hyvät työkaverit ovat kyllä suurin tekijä työssäjaksamisessa, ei tästä muuten tulisi mitään. Ja tunteehan tässä tekevänsä merkityksellistä työtä joka päivä, lienee silläkin oma vaikutuksensa.
teinit on välillä kyllä vittuillu mulle jotain. jotkut niistä on kyl kans sen verran omistautuneita alalle ja sosiaalisilta taidoiltaan kehittyneitä että en kyllä enää kiroa kyseistä ihmisryhmää kokonaisuutena.
Oon onnistunu onneks välttämään tommoset jättikoulut ja pysyny noin 400 oppilaan yksiköissä. Nyt viimesin mukavan kyläkoulumainen Tampereen perukoilla, josta hyvä matka kotiin, niin ei nää oppilaita vapaa-ajalla ja saa polkea päivittäin.
Emotionaalinen kuorma on hyvä sana kuvaamaan tätä työtä. Sen lisäksi tulee vielä kaikki turha paska mitä muualta tungetaan koulumaailmaan kysymättä opettajilta mitään.
Rahaa kaupungeilla ei koskaan myöskään ole mihinkään. Naulojen ostamiseen esim. tarvii aina kinuta ostolupaa. Sitte johonki digionen kehittämiseen käytetään miljoonia, jonka jälkeen sitte hypätäänki pois koko hommasta.
Joo, hankkeisiin ja digiin ja ties mihin upotetaan vaikka kuinka paljon rahaa, mutta perusjuttuihin sitä ei aina riitäkään. Ite oon toisaalta tossa hommassa saamapuolella. Reksi luulee, että oon guru ja osaan kaiken mahollisen ja teen hirveesti, vaikka tosiasiassa hoidan vaadittavan minimin ja otan lisävastuurahat pois kuljeksimasta.
