Olipa kerran pyöräilystä intoutunut mies, jolla oli kookas koira. Yhteislenkkinsä olivat pyöräilijälle kovin leppoisia, vaikkakin koiralle mieleisiä. Täysiä juostessaan koira pysyi pyöräilijälle sopivassa kovemmassakin vauhdissa mukana, mutta ei jaksanut sitä kovin pitkään.
Ratkaisu oli ilmiselvä: koira piti opettaa pyöräilemään. Koska uusien asioiden oppiminen mieleisillä välineillä on mukavaa ja käy nopeammin, koira sai valita pyöränsä itse, ja totisesti KHS:n Aero Track oli hienoista hienoin. Koiran ymmärrys ohjaamon estetiikasta oli myös kohdillaan, joten stemmi oli alakuloinen ja slämmätty. Näiden geometristen ratkaisujen ja koiran anatomian vuoksi ohjaamosta olisi tullut liian matala, mutta onneksi maastopuolella oli keksitty jo ammoisina aikoina sopiva ratkaisu: riser-tanko.
Kun parivaljakko sitten muusasi peräkanaa Kuninkaantietä itään, kuultiin sipoolaisten ihastelevan jo kaukaa: “Harva riseroi, niinkuin susikoira Roi.”
^^^ Tästä jotenkin tuli mieleeni:
Tampereella toimi aikoinaan eräs taitava sähkösuunnittelija, jolla näytti olevan Toueretten syndrooman alalaji, koprolalia (= hävyttömyyksien puhuminen). Tein sitten joskus oman doagnoosin: Häntä vitutti ankarasti kaikkien isoista asioita päättävien senaikuisten rakennusmestrien tyhmyys. Hän ajautui turhautuneisuuttaan koprolaliaan. Olin kerran hänen kanssaan illallisella hienossa ravintolassa. Käyttäytyi niin herrasmiesmäisesti että ei Tampereella juuri sellaista näe ja meillä oli oikein hyvä ilta.
C’est la vie.
Tämä liittyy pyöräilyyn, mutta ei ole vitsi. On vain hellyyttävä tapahtuma.
Oltiin juuri saavuttu pyöräillen DDR:stä Böömiin. Oli nälkä ja jano. Pysähdyttiin erään kapakan eteen. Sieltä kuului niin hirveä meteli, että ei heti uskallettu mennä sisään. Pohtiessamme siinä kapakan edessä tuli mäellä olevalta kerrostaloalueelta vanha vaari sikäläisissä Reino-tossuissaan pöytäkannun kanssa alas. Meni sinne kamalaan kapakkaa ja tuli kohta ulos kannun kyljet vaahtoa valuen. Vaari oli lähetetty hakemaan ruokaolutta.
C’est la vie.